Korkealle kukkulalle hän sijoitti osan tykeistä ja rupesi kiivaasti ampumaan kenraali Atholin rykmenttejä, pakottaen nämä peräytymään.
Skotlantilaisen musiikin soidessa ja kaikuvien sotahuutojen kuuluessa tunkeutuivat ylämaalaiset vihollisten päälle, ja vain yön tulo esti voittajat ajamasta takaa pakenevia englantilaisia heille tuntemattoman, vaarallisen suon läpi.
Muutama sata vankia mukanaan palasi Cochrane kukkulalle, jonka, ympärille skotlantilaiset leiriytyivät yöksi. Lukuisat valkeat, joiden ympärille sotilaat kokoontuivat, leimusivat yön pimeydessä. Haavoitetut kannettiin pois ja koetettiin parhaan mukaan lieventää heidän tuskiaan. Kaatuneet ystävät haudattiin soihtujen valossa, kun taas kuolleet viholliset heitettiin petoeläinten saaliiksi.
Tämän verisen päivän jälkeen olisi runsas ateria ollut paikallaan. Mutta mistä voitaisiin hankkia tarpeelliset varat? Kelle jotain oli jäänyt jälelle, hän jakoi sen veljellisesti toverien kesken, ja joka taas ei mitään saanut, se lohdutteli itseään toivolla, että saisi osan niistä runsaista ruokavaroista, joita kuninkaallisilla joukoilla oli Inveraryssa.
Heti kun oli annettu määräys ruveta levolle, kutsuttiin johtajat sotaneuvotteluun. Kun sir John tuli herttuan teltalle, tapasi hän täällä jo useimmat kokoontuneina. Samassa kun herttua näki sir Cochranen, riensi hän häntä vastaan ja syleili häntä tunnustaen samalla selvästi ja julkisesti hänet koko sotajoukon pelastajaksi.
Cochrane vetäytyi syrjään, ja jonkunlainen levottomuus hänen olennossaan todisti kyllin selvästi, ettei hänellä suinkaan ollut samat hyvät ajatukset tulevien tapahtumain kulusta kuin tuolla herkkäuskoisella herttualla.
"Mitä oikeastaan nyt hyödyttää pitää pitkiä sotaneuvotteluja", huudahti Mac Callum More. "Meidänhän on aivan helppoa tietää, mitä huomispäivä tuo mukanaan. Me lyömme ja hajotamme kaikki Atholin joukot, jollei hän mieluummin vetäydy takaisin sisämaahan. Sitten menemme minun isieni linnaan, ja kohta näen ympärilläni sekä ylämaalais- että alamaalaisjoukkoja, joiden avulla toden teolla voimme antaa kuninkaalle viimeisen, musertavan iskun."
"Ennenkuin haudomme niin suuremmoisia suunnitelmia", vastasi Cochrane, "ja koetamme saada niitä toteutetuiksi, täytyy meidän toki tutkia, onko meillä siihen mitään edellytyksiä. Meidän pitää kuulustella vankeja, ja pian saamme tiedon vihollisen voimasta."
Kaksi englantilaista upseeria, jotka olivat vankien joukossa, kutsuttiin esiin kuulusteltaviksi.
Toinen niistä, ryhdikäs, harmaahapsinen mies, joka saatuaan luodin jalkaansa oli joutunut skotlantilaisten käsiin, lausui totisena: