Syvä hiljaisuus seurasi näitä kamalia sanomia. Rumbold vain huitoi nyrkeillään ilmaan. "Käärme", mutisi hän, "jos nyt pääsemme tästä pälkähästä, niin ei minun kostonhaluni olo tyydytetty, ennenkuin se on saanut juoda petollisen, uskottoman sydämesi verta."
Cochrane seisoi siinä käsivarret rinnalla ristissä tähystellen tuleen, herttua oli kääntänyt katseensa Inverarya, isäinsä linnaa kohti, joka seiniensä sisään kätki kaikki, mikä hänelle maailmassa oli rakasta, kallista.
"Se on ohi", mumisi hän lopuksi tuskin kuuluvasti. "Unelmamme vapaudesta ja onnesta saa pikaisen, verisen lopun. Sillä jollemme täällä vapaaehtoisesti etsi kuolemaa, niin vuotaa kaikkien meidän veremme Jaakon pyövelikirveen iskusta".
"Käyköön niinkin!" lisäsi hän, ojentaen samalla komean vartalonsa. "Me tulemme kaikissa tapauksissa näyttämään noille verikoirille, että me osaamme kuolla oikeina skotlantilaisina, ja jos mahdollista otamme heistä suurimman osan mukanamme kuolemaan. Tuolla ylhäällä", hän katsoi kummallisin katsein ylös tummaan tähtitaivaasen, "tuolla ylhäällä on tyrannin valta lopussa."
Rumbold paljasti silmänräpäyksessä miekkansa, jota häpeällinen teko ei koskaan ollut tahrannut. "Niin, kuolkaamme kunnialla!" lausui hän. "Huomenna on meidän kunniamme päivä ja miekkoinemme olemme me uurtavat omat hautakirjoituksemme kuninkaan joukkojen keskuuteen."
Cochrane oli tähän saakka seisonut ääneti pää rintaa vasten painuneena.
Nyt hän kääntyi tovereittensa puoleen ja sanoi:
"Kuolemaan ehtii aina. Luonnollisesti ei voi enää olla puhetta mistään Inveraryn anastamisesta, mutta jos jäämme tänne aamun koittoon saakka, niin silloin voimme olla varmat, että joka mies meistä saa surmansa. Mutta löytyy vielä yksi pelastuksen tie, jonka kautta voimme korvata kaiken sen vahingon, jonka tuo tunnoton konna on meille hankkinut."
Suurimmassa jännityksessä lähestyivät päälliköt häntä. Hän jatkoi: "Oikealla meistä on suuri rahkasuo, ja sen läpi kulkeminen olisi uhkapeliä sille, joka ei sitä ollenkaan tunne. Mutta minä tiedän kumminkin, että pari kovaa polkua kulkee sen lävitse, ja meidän joukoissamme on aivan varmaan muutamia, jotka tuntevat nämä polut. Nyt keräämme ensin puita nuotiotuliin, niin että englantilaiset näkevät liekkien loimun mahdollisimman kauan. Sitten lähdemme liikkeelle, ja aamulla varhain olemme me Lach Long lahden rannalla. Täällä ylämaalaisemme hankkivat meille tietoja, ja me jatkamme matkaa alamaahan. Siellä marssimme me samaten pääkaupunkiin Glaskowiin. Sen muurien sisäpuolella on meillä monta ystävää, ja jos me vain saamme Glaskowin ja sen avulla koko alamaan haltuumme, niin ei löydy ainoatakaan niin korkeata muuria, että se estäisi meitä pääsemästä Inveraryyn."
Kyynelsilmin ja sykkivin sydämin kiittelivät kaikki Cochranen sanoja, ja niidenkin rinnassa, jotka hetki sitten olivat olleet alakuloisia ja toivottomia, oli toivo herännyt. Cochranen rohkea tuuma antoi jokaiselle riemun aihetta, siihen yhdyttiin täydelleen ja kiiruhdettiin sitä panemaan toimeen.
Joukoissa oli kolme soturia, jotka sanoivat tuntevansa suon yli vievät polut. "Polkuja on neljä", he sanoivat, "mutta ainoastaan kahta voidaan käyttää näiltä paikoilta lähdettäissä, ja näitä myöten voi kyllä kulkea yölläkin."