"Onnettomuus on kovasti meitä kohdannut", alkoi Cochrane puhua, heille. "Kaikki mitä tähän saakka olemme tehneet, on nyt kokonaan tehty tyhjäksi. Nyt on kysymyksessä pelastaa oma henkemme. Ei maksa vaivaakaan palata kotiin, sillä siinä tapauksensa teidät heti saataisiin käsiin ja tapettaisiin. Lähtekää sen sijaan tuntureille, karjamajoille. Mahdollisimman pian voitte saada kutsun uudelleen ja silloin olemme me niin valmiit, että voitto on varmasti meidän. Jumala teitä suojelkoon, urhoolliset ystäväni!"
Kyynelsilmin ottivat sotilaat jäähyväiset rakastetulta päälliköltä ja hajaantuivat eri tahoille tuntureille. Kaksi heistä ei mitenkään tahtonut erota Cochranesta, ja he saivat vihdoin luvan seurata häntä.
Näiden kahden uskollisen ystävänsä seuraamana lähti Cochrane myöskin vuorille. Hänellä oli näet siellä ystäviä, jotka kyllä suojelisivat, siksi kunnes vapauden päivä vihdoin koittaisi.
Puolenpäivän aikana saapuivat he pienen lahden perukkaan, jossa he näkivät matalan kalastajamajan. He pääsivät sisään, ja kalastaja, joka oli aivan yksin, pani heidän eteensä kaikellaista ruokaa, mitä talossa löytyi. Syötyään ja juotuaan aika lailla, etsivät he pehmeän lämpöisen makuupaikan heinälavitsalla, ja pian makasivat he mitä sikeimmässä unessa.
Ei voinut nimittäin mitenkään otaksua, että vihollinen saattaisi tulla näin syrjäiseen paikkaan.
Aamupuoleen yötä, ennenkuin päiväkään oli ehtinyt nousta, heräsi Cochrane kolinaan ja meluun. Kun hän katsahti ympärilleen, huomasi hän muutamia tummia olentoja keskenään käsikähmässä.
"Mitä on tekeillä?" huudahti hän, ja hyppäsi ylös, mutta samalla syöksyi useampia miehiä hänen kimppuunsa ja epätoivoisen vastarinnan jälkeen sidottiin hänen kätensä ja jalkansa, ja hänet kannettiin ulos majasta.
Cochrane huomasi nyt joutuneensa englantilaisten sotamiesten käsiin. Hänen molemmat toverinsa ja kalastaja makasivat samaten sidottuina mökin edustalla.
Viivyttyään jonkun aikaa mökillä lähti englantilainen osasto liikkeelle. Vangeilta päästettiin ensin jalat vapaiksi kahleista, ja sitten jatkettiin matkaa edelleen. Aatelismiehen komea ulkomuoto ja käskevä katse herätti raaoissa sotamiehissä niin paljon kunnioitusta, että ne pian lakkasivat röyhkeilemästä.
Muutaman tunnin marssimisen jälkeen oli osasto saavuttanut sen joukon, josta se oli eronnut pienenä partiojoukkona ja jonka ylipäällikkönä oli Athol, joka kaksi päivää sitä ennen oli kärsinyt edellä mainitun tappion. Kenraali oli teltassaan, toimittaen virkatehtäviään, jonka tähden vangit saivat odottaa ulkosalla jonkun aikaa. Englantilaiset upseerit tarkastelivat ihmettelystä mykkinä tuota niin kuuluisaa kapinallisten johtajaa ja puhuivat kuiskaellen hänen urotöistään.