Vihdoin tuli kenraali ulos. Hän vetäysi askeleen taaksepäin nähdessään edessään sir Johnin muhkean vartalon.
"Sir John Cochrane", alkoi kenraali. "Minä tunnustan Teidät urhoollisimmaksi mieheksi, mitä olen koskaan kohdannut ja kunniani kautta vakuutan, ettei pieninkään ruma teko ole mainettanne tahrannut. Ottakaa vastaan tämä tunnustukseni, kun olen pakotettu täyttämään raskaan velvollisuuteni."
"Minä kiitän Teitä", vastasi Cochrane; ojentaen kätensä kenraalille. "Tiedän, että kuolema on edessäni, ja odotan sitä suurimmalla tyyneydellä. Onko kuningas määrännyt, että tuomio on pantava, heti täytäntöön?"
"Ei", vastasi Athol, "niin pian ei toki kohtaloanne ratkaista. Teidät viedään täältä Edinburghiin, jossa kuninkaan itsensä asettama sotaoikeus on Teidät tuomitseva. Argyle ja Rumbold ovat jo sinne menossa. Vaarallisista haavoistaan huolimatta täytyi viime mainitunkin lähteä mukaan."
"Jaakko kuningas tahtoo varmaan nauttia uhriensa tuskista", arveli sir John. "No niin, tehköön niin! Se hetki ei varmaankaan ole enää kaukana, jolloin hänenkin osansa on näytelty loppuun. Ei toden teolla tarvita liian suurta arvaamiskykyä voidakseen ennustaa, ettei Jaakko kuningas ole kuoleva valtaistuimellaan."
Kenraali osoitti kaikkea mahdollista kunnioitusta sir Johnille. Kalastaja, joka oli vangittu samalla kertaa kuin hänkin, laskettiin vapaaksi, ja molemmat soturit, jotka olivat häntä seuranneet, saivat jäädä hänen luokseen. Kestitettyään heitä ensin runsaasti, otti hän itse selvän, että he saivat hyvän lepopaikan yöksi, ja seuraavana aamuna lähetettiin heidät Edinburghiin jätettäväksi siellä tuomarien käsiin.
Niinä kolmena vuotena, jolloin Jaakko kuningas hallitsi, pani hän varmaan toimeen useampia julmia tekoja, kuin yksikään hänen edeltäjistään. Sentähden vihattiin häntä yhtä paljo Englannissa kuin Skotlannissa, ja tieto tästä oli varmaan yhtenä vaikuttavana syynä siihen, että hän esiintyi kaikkialla niin säälimättömänä ja julmana, kuin hänen villi eläinluontonsa suinkin salli. Hän luuli voivansa pelon avulla pitää kansan levollisena.
Rumboldia, joka oli ensiksi vangittu, kuulusteltiin myös sentähden ensimäisenä. Vaarallisesti haavoitettua miestä kohtaan meneteltiin suurimmalla julmuudella. Häntä kuletettiin edes takaisin vankilan ja tutkintopaikan väliä, ja häntä soimattiin roistoksi ja petturiksi.
Pää pystyssä kesti hän kärsimykset, ja kun hän sai kuulla, kuolemantuomionsa, ei ainoakaan väre hänen kasvoillaan muuttunut.
"Sitähän minun olisi pitänyt odottaakin moiselta rosvojoukolta", sanoi hän, "tappakaa minut niinkuin olette tappaneet niin monta viatonta ennen minua! Henkenihän olen pakotettu antamaan teille, mutta sieluni on Jumalan suojeluksessa!"