John Cochrane istui yksinäisessä vankilassa. Hän puristi lujasti käsiään kosteata kiviseinää vasten, aivan kuin olisi tahtonut siten tyynnyttää sydämensä rajua sykintää.
Kuoleman pelosta ei hän vavissut. Olihan hän niin usein katsellut kuolemaa silmästä silmään taistelukentällä! Ei, ajatellessaan rakkaita omaisiaan vapisivat hänen kätensä, ja hänen sydämensä sykki kiivaammin. Hän oli näet hellin puoliso ja paras isä, ja kaikki hänen lähimpänsä olivat mitä sydämellisimmin häneen kiintyneet.
Nyt oli päivä tullut, jolloin hänen piti ottaa jäähyväiset niiltä, jotka olivat hänelle maan päällä kalleimmat ja rakkaimmat.
Kuka voisikaan kuvata sitä hetkeä, jolloin vankilan ovet avautuivat, hänen puolisonsa itkien heittäytyi hänen syliinsä ja hänen poikansa kalpeina ja itkuisina seisoivat hänen edessään. "Me kuolemme kanssasi", kuiskasivat he.
Jäähyväishetki oli ohi. Sir John oli taas yksin kopissaan. Kaikki hänen rakkaansa olivat olleet hänen luonaan, lukuunottamatta hänen silmäteräänsä ja sukunsa ylpeyttä, hänen tytärtään Griseldaa. Ja häntä oli kuolemaan tuomittu kuitenkin hartaimmin toivonut näkevänsä.
Myöhemmin illalla avattiin vankilan ovi, ja sisään astui vartija mukanaan nuori nainen, jolla oli kuningattaren ryhti. Tummat kiharat ympäröivät erinomaisen kauniita, tällä hetkellä marmorin kalpeita kasvoja, ja raaka huomautus, jonka vartija juuri aikoi lausua, jäi sanomatta hänen käskevän katseensa vaikutuksesta. Vartija vain mutisi: "puhelua ei saa kestää aivan kaavan!"
Sen jälkeen hän poistui jättäen isän tyttärineen yksikseen.
"Griselda", huudahti vapaaherra, puristaen rakastettua tytärtään vasten rintaansa.
"Oi isä, rakas isä!" hyväili häntä tuo onneton tyttö koettaen turhaan pysyä tyynenä.
"Jumala auttakoon sinua ja niitä toisia, jotka olette minulle rakkaat! Hän olkoon kanssanne loppuun saakka! Pelkäsin jo, ettei minun sallittaisi vielä kerran saada puristaa lemmikkiäni vasten sydäntäni. Jos se olisi minulta kielletty, olisi se ollut kuoloa katkerampi. Ota siis nyt vastaan viimeinen siunaukseni!"