"Ei, ei viimeistä, minun isäni ei kuole, eikä saa kuolla!"
Surullisena pudisti kuolemaan tuomittu päätään. "Oi, jospa vain voisin lohduttaa sinua", sanoi hän, "mutta ei ole mitään toivoa. Jaakko ei ole vielä koskaan päästänyt saalista käsistään. Kolmen päivän kuluttua — — - Rumbold ja Argyle saivat myöskin kuolonsa pyövelin kädestä."
"Taivas on oikeuden tuntoinen, se ei tahdo että sinun nyt juuri pitää kuolla, sinähän et lähtenyt taisteluun itseäsi puolustaaksesi. Sinä tartuit miekkaan puolustaaksesi vääryyttä kärsineitä ja isänmaatasi. Kumminihan on kuninkaan rippi-isän ystävä, minä menen hänen luokseen ja hän on rukoileva puolestasi. Jaakko on sinua armahtava."
"Oi ei, älä koeta, sillä ei ole pienintäkään toivoa olemassa. Lähetti mukanaan allekirjoitettu kuolemantuomio on täällä parin päivän kuluttua ja silloin…"
"Mutta minun isäni ei ole kuoleva", huudahti tyttö säkenöivin silmin ja lankesi isänsä eteen polvilleen. "Siunaa minua, isä, mutta älä viimeistä kertaa. Rukoile hartaasti Jumalaa, että tyttäresi aikeet onnistuisivat. Nyt eroamme nähdäksemme kumminkin pian toisemme."
"Mitä sinulla on mielessä, lapseni?" kysyi vapaaherra keskeyttäen hänen puheensa. "Älä koeta mitään tehdä asian vuoksi, joka auttamattomasti on mennyttä! Mitä sinä aiot tehdä? Puhu!"
"Älä kysy minulta, isä, mutta siunaa minua!" Samana hetkenä astui vartija sisään, Griselda syleili vielä kerran isäänsä ja riensi sitten pois.
Illalla, sen jälkeisenä päivänä, jolloin Griselda oli käynyt isäänsä tervehtimässä, kulki yksinäinen matkustaja sitä tietä, joka, vie Edinburghista Berwickiin.
Hänellä oli yllään karkeat vaatteet, jommoisia käytetään näillä tienoilla. Nuttu oli napitettu ylös kaulaan saakka, ja karvalakki oli painettu alas otsalle, jotta siitä olisi parempaa suojaa sadetta ja myrskyä vastaan.
Kun matkamies oli saapunut Berwickiin, meni hän yksinkertaiseen majataloon, otti pienestä mytystä palasen leipää ja tilasi lasin viiniä. Vain muutamia minuuttia hän viipyi täällä, jonka jälkeen hän taas jatkoi matkaansa.