Oli jo aivan yö, yhä ankarammin ja ankarammin raivosi myrsky ja vettä tuli kuin saavista kaataen. Kun matkamiehen piti mennä kaupungin laidassa olevan sillan yli, sanoi vahtisoturi: "Taivas sinua auttakoon, nuori mies, ja suojelkoon sinua moisena yönä!"
"Amen", vastasi vaeltaja, "ja sydämestäni kiitän sinua toivotuksistasi." Hän kulki edelleen sillan yli ja muutaman minuutin kuluttua oli hän saapunut autiolle Tweegmouthin kankaalle. Vain muutamia surkastuneita pensaita ja kanervaa kasvoi niukalti siellä täällä.
Vaivaloisesti pääsi matkamies eteenpäin rajuilmassa, joka täällä sai esteettömästi raivota kaikessa mahtavuudessaan. Kun hän oli saapunut peninkulman päähän BBerwickistä, näytti siltä kuin ei hän enää jaksaisi kauemmaksi. Hän haki suojapaikkaa muutamien orjantappurapensaiden takaa. Kun hän oli täällä levännyt puolen tunnin ajan, kuului maantieltä hevosenkengän kopsetta. Se oli kuninkaan sanansaattaja, joka kuletti mukanaan olevassa nahkalaukussa kuninkaan allekirjoittamaa kuolemantuomiota.
Yht'äkkiä tunsi tämä, mitenkä vankka käsi viskasi hänet alas hevosen selästä, ja ennenkuin hän oli ehtinyt puolustaa itseään tahi tehdä vastarintaa, oli häneltä otettu nahkalaukku, ja se oli kadonnut yhdessä tuon uhkarohkean hyökkääjän kanssa.
Laukussa olikin aivan oikein muun muassa Cochranen kuolemantuomio.
Sotilaan hevonen kiiti täyttä laukkaa kotia kohti ja hänen itsensä täytyi lähteä jalkaisin tallustelemaan Berwickiin. Hän voi kuitenkin olla iloinen, että pääsi perille ehein nahoin.
Tämän johdosta lykkäytyi Cochranen kuolema neljätoista päivää, ja hänen perheensä sai uutta toivoa, joka ei kuitenkaan ollut pitkäaikaista. Kaikki Dundonaldin kreivin ponnistukset olivat turhat; julma kuningas kirjoitti uudelleen tuomion alle, ja vielä kerran lähti sanansaattaja pohjoiseen.
Taaskin hän oli saapunut tuolle onnettomalle kankaalle. Tällä kertaa alkoi hän ratsastaa sen yli täyttä laukkaa ladattu revolveri oikeassa kädessä. Kuu paistoi kirkkaana, valaisten koko ympäristön. Hän sivuutti juuri erään pensaikon, kun revolveri laukaistiin niin likellä häntä, että tuli oli polttaa hänen kasvonsa. Hänen hevosensa nousi pystyyn ja kaatui korskuen tielle, hän itse lensi hyvän matkaa tieltä.
Seuraavassa silmänräpäyksessä makasi rosvo polvillaan hänen päällään uhaten pistää häntä pitkällä kiiltävällä tikarilla.
"Anna tänne nahkalaukkusi!" käski rosvo, "muutoin pistän sinut kuoliaaksi."