"Minä teen kaikki, mitä Te käskette", sanoi vieras, pysyen edelleen levollisena, "sittenkuin ensin olen toimittanut Teille asiani. Kuulkaa siis, kuningas Jaakko II varustautuu pääkaupungissaan Lontoossa ase kädessä rangaistakseen Skotlantia ja musertaakseen kaikki, jotka ovat esteeksi hänen vallanhimolleen ja julmuudelleen. Vielä on aikaa, vielä voivat skotlantilaiset tarttua aseisiin ja suojella maataan, jos heidän etevimmät miehensä asettuvat etunenään ja johtavat heidät tyrannien joukkiota vastaan. Kaikkien urhoollisten, uskollisten skotlantilaisten silmät ovat tähdättyinä Teihin, sir John Cochrane; myöntykää" — vieraan ääni vapisi mielenliikutuksesta — "lainatkaa käsivartenne sorretulle isänmaalle, ruvetkaa johtajaksemme. Minä tiedän, että Te vihaatte tuota julmaa kuningasta, joka haluaisi henkeänne ja omaisuuttanne. Oi herra, ruvetkaa johtajaksemme ja samalla isänmaamme pelastajaksi!"
Vieras laskeutui aatelismiehen eteen polvilleen.
Tämä oli tullut levottomaksi; suuresta itsensä hillitsemistaidosta huolimatta ei hän voinut tukehduttaa tuntemaansa sisällistä liikutusta. Hänen polttava katseensa, puna hänen poskillaan, kaikki todisti, että vieraan sanat olivat sytyttäneet kipinän, joka kauan oli hehkunut hänen rinnassaan.
Mutta varovaisuus esti vanhaa aatelismiestä tuota pikaa jättäytymästä tuon tuntemattoman miehen valtaan. Teeskennellyllä välinpitämättömyydellä potkasi hän kiveä, joka putosi rotkoon, sen jälkeen hän hitaasti ja pannen painoa joka sanalle lausui:
"Toden totta olette Te opetellut osanne oivallisesti ulkoa, mutta sen sijaan, että käännytte minun puoleeni, neuvon Teitä kääntymään lasten ja narrien puoleen. Jos tämä oli ainoa tehtävänne, niin olisi ollut parasta, että olisitte ollut tulematta."
"Te ette siis tahdo ruveta sen joukon johtajaksi, joka nyt lähtee Jaakko II vastaan Skotlantia pelastamaan?" huudahti vieras suuresti liikutettuna.
"En", vastasi sir John ja kääntyi ympäri mennäkseen edelleen.
Polvillaan oleva vieras hypähti ylös, asettui hänen tielleen ja laski pyssynsä hänen jalkojensa juureen.
"Sir John Cochrane!" huudahti hän syvimmän epätoivon valtaamana. "Koska Te ette tahdo auttaa isänmaatanne, koska Skotlannin kansa, aatelistonsa pettämänä, saa vuodattaa verensä pyövelin kirveen iskusta, miksi sitten minä ja meidän kansamme enää eläisimme tätä kurjaa elämää. Pitääkö minun ja urhoollisten maamiesteni avoimin silmin olla todistajina vapautemme kukistumisessa, nähdä vaimojamme ja lapsiamme murhattavan ja nähdä oma häpeämme, joka on niin suuri, että se ulottuu maasta taivaasen. Ottakaa pyssy, John Cochrane, ja vapauttakaa minut elämästä, jolle minä en pane mitään arvoa, kun kerran en enää saa hengittää vapaan Skotlannin ilmaa."
"Toiveenne minä täytän", vastasi vapaaherra kylmäverisesti tarttuen samalla pyssyyn, jonka hanan hän viritti, "minä näet olen täysin vakuutettu siitä, että tämä laukaus hävittää yhden petturin maailmasta."