Johan Eerik, harmaa kuin meren vaahto, istuu keskimäisenä pöydän ääressä. Hän puhuu ja muut kuuntelevat sillä aikaa kuin lasit heidän edessään odottelevat. Lasit ovat monesti täytetyt hautajaisseurassa päivän kuluessa.
Johan Eerik nostaa suuren päänsä pystyyn, suurin, välkkyvin silmin katselee hän ovesta merelle, joka siellä saariston takana lepää hiljaisena laskeutuvan kesäillan ruskoissa, hän tuntee kaislikon tuoksua ja näkee kajavien nuolennopean paon…
Ja hän puhuu muistojen hänen karkeaa ääntään vapisuttaessa:
— Niin, Lassi Juhana ja minä, me olemme pysyneet yhdessä koko pitkän elämän. Hän on seitsemänkymmenen kahdeksan ja minä kahdeksankymmentä. Me olemme purjehtineet Kattegatilla niin kauvan kuin minä muistan. Emmekä me ole koskaan riidelleet. Hän oli siivo mies, sillä kun minä suutuin, vaikeni hän. Ja siksi me emme koskaan riidelleet.
Nuori väki ei voi enään olla nauramatta, ja hymy kiertää koko pöytäkunnan.
— Kuten sanon — jatkaa Johan Eerik, ikäänkuin puhuisi itselleen, ja katsoo avaruuteen — sinä olet aina ollut peijakkaan mukava mies, Lassi Juhana. Ja siitä sinulle kiitos. Muistatko kun olimme rakastuneet samaan tyttöön, Anna Matleenaan, joka sittemmin joutui naimisiin pohjoisempaan? Kulimme ja pidimme toisiamme silmällä, emmekä puhuneet mitään ja kulimme kumpikin oman savupiippumme osoittamaan suuntaan, tavattuamme toisemme kallioilla päivää paistattamassa. Mutta kun hän sitten joutui naimisiin pohjolaisen kanssa, lepyimme taas, sillä eihän ollut enään mitään syitä ilkeinä olemiseen. Saarella oli toisiakin tyttöjä, ja totisesti tiesimmekin ottaa kumpikin omamme.
Kaksi eukkoa pöydän ääressä nyökäyttivät ymmärtäväisinä päätä toisilleen, ja nuoret heiluttelivat päitään ja hymyilivät lempeästi — he olivat matkalla tekemään kuten vanhukset olivat tehneet.
— Niin, Lassi Juhana, meillä oli riitaa, mutta me emme ole koskaan pimittäneet silliäkään toiselta. Ei toki, täällä on rahvas rehellistä. Eikä ollut sepitettyä se, minkä kaikki sanoivat, että siellä missä Lassi Juhana ja Johan Eerik olivat, siellä olivat kyllä sillit kalliita, mutta mitään tarkkuuttakaan siellä ei ollut. Eikä ollut paras silli päällimäisenä kopassa, vaan oli se yhtä hyvää päältä kuin pohjaltakin. Totisesti oli!
Silloin nuoriso nauroi taas. He tarttuivat laseihinsa ja kilistivät.
Mutta Johan Eerik katseli merelle ja puhui kuin ennen: