— Me sanoimme aina toisillemme, muistathan Lassi Juhana, että kun toinen kuolee, kuolee toinenkin. Saammepahan nähdä — sinä olet seitsemänkymmentä kahdeksan ja minä kahdeksankymmentä. Ja elämä on kuin Kattegatt — ankaroita ilmoja on ollut pitkät ajat, mutta nyt on niin hiljaista. Eikö sinustakin, Lassi Juhana, ole niin hiljaista?…
Näitä sanoja kuullessaan muuttuvat pöydän ympärillä istujat hartaiksi.
— Ja nyt, Lassi Juhana, — sanoi Johan Eerik ja nousi raskaasti, vapisevin käsin penkiltä — nyt tahdon minä vain kiittää sinua tästä kerrasta, sillä minun pitää, ymmärräthän, lähteä kotiini Tule, Lassi Juhana, että suan puistaa kättäsi, ennenkuin menen.
Oli aivan hiljaista huoneessa ja kaikki katselivat toisiinsa. Ulkoa kuului kajavan kirkunaa…
— Kuten sanottu, nyt voin minä sanoa sinulle hyvää yötä, Lassi Juhana!
Hän katsoi ihmetellen ympäri huonetta, mutta kun hän ei nähnyt Lassi Juhanaa — sillä se oli hän, joka oli haudattu tänä päivänä — silloin kuvastui syvä toivottomuus ja suru vanhuksen ryppyisillä kasvoilla, kyynelet tunkeutuivat hänen punertaviin silmiinsä, hän sai sanotuksi puoleksi tukahtuneella äänellä:
— Oh, Herra avita!
Ja hän vajosi taas alas penkille ja nojasi pään käsiinsä pöytää vasten.
Siinä hän istui ja itki vavisten vanhuksen itkuaan.
— Minä unhotin sen, minä unhotin sen. Siitä on tullut loppu, Lassi
Juhana.
Silloin nousi hänen eukkonsa, laski kätensä hänen karkean takkinsa kaulukselle ja sanoi hiljaa: