— Tule, Johan Eerik, niin menemme kotiin.

— Niin niin, sitä on jo niin huono. Saa hävetä nuorison edessä. Toista oli ennen maailmassa, Lassi Juhana!

Eukko auttaa häntä jaloilleen ja he menevät yhdessä lattian yli ovelle.

— Hyvää yötä, kaikki tyynni!

Joukko seisoo ja nyökyttelee hyvästiä hänelle.

Kynnyksellä seisahtuu hän, nostaa käden otsalleen ja katselee kauvas merelle.

— Kohta käy hiljaiseksi minullekin.

Sitten hoippuu hän vaimonsa käsivarresta pitäen kallioiden yli kotituvalleen. Joukko seisoo ovella ja seuraa heitä katseillaan. Ja auringon pyörä putoaa merentakaista taivaanrantaa alas…

Kajavia.

Muudan kajava kohosi rannalta ja leijui vuonon yli. Aurinko paistoi sen vaaleanharmaisiin siipiin. Hitaasti hän lensi, vanha kun oli. Hän oli kauvan rakastanut tätä vuonon, aina siitä asti kuin oli lentämään oppinut ja äiti oli häntä opettanut silliä sukeltamaan. Kauvan oli hän pitänyt itseään tämän vuonon isäntänä. Mutta nyt oli hän käynyt niin vanhaksi ja harmaaksi, kaikkein vanhimmaksi kajavaksi, ja tuntui hänestä siltä kuin olisi hänen pitänyt kuolla. Hänen siipensä eivät olleet enään nopealiikkeiset, hänen nokkansa ei nopsa, silmänsä eivät terävät. Yli, oli huntu, ei auringon, vaan vanhuuden sumentama.