— Ka-ka-ka-
Ääni kuului käheältä ja suruvoittoiselta. Hänen huudollaan ei ollut enään entistä sointua. Kaiku, joka sitä matki, peloitti häntä.
— Kakaa-kakaa-kakaa-
Siellä oli toinen kajava, joka huuti, nuori ja valkorintainen kajava. Sen huuto oli riemuitseva kuten hänenkin ennen maailmassa. Ja kaiku toisteli sen ääntä, niin että se koreasti kaikui vuoristossa.
Mutta siellä oli myös koko joukko nuoria kajavia, jotka voimakkailla siivillään soutelivat sinne tänne ilmassa. Siinä oli uusi kajavapolvi.
Vanhus lensi vuonon pohjukkaan päin.
Hän pysähtyi yht’äkkiä. Alhaalla hänen kohdallaan hilasteli silliparvi. Silloin ajatteli hän koettaa, olisiko hänellä vielä voimaa saavuttaa jokin silli. Hän heittäytyi, suoraan alas — se ei käynyt yhtä nopeasti kuin ennen — niin syöksyi hän veteen nokka ojolla…
Hei, samassa saapuivat lentäen nuoret kajavat. Niitä oli neljä ja syöksyivät ne kuin nuolet alas veteen ja iskivät kukin silliinsä. Syntyi sellainen siipien räpytys, että jälelle jäänyt parvi pelokkaana pohjavesiin painautui.
Vanha kajava oli saanut sillin ja vaivoin piteli hän sitä nokassaan. Nuoret kajavat katselivat, olisiko vielä saatavissa useampia, ja huomatessa… kirkkaan esineen vanhan kajavan suussa, hyökkäsivät ne yhtaikaa hänen päälleen anastaakseen sen pois. Suurta sotaa siinä ei tarvinnut syntyä, ennenkuin hän oli luopunut saaliistaan. Ryövääjä kiiti saaliineen matkoihinsa. Mutta ennenkuin se kerkesi niellä sillin, olivat toiset kolme myös sen kimpussa, ja siinä syntyi tavaton hakkailu ja huudon paljous, joka päättyi sillin paloittamisella neljän kesken, jonka jälkeen kukin poistui uutta parvea tähystelemään…
Vanha kajava kääntyi ja lensi vuonon suuhun päin. Ennen asettumistaan tahtoi hän sameilla silmillään nähdä meren. Hitain ja vapisevin ottein läheni hän vuononsuuta. Lento kävi yhä hitaaammaksi, sillä alkoi tuulla vasten. Alapuoleltaan eroitti hän vaahdon maininkien harjoilta, hän kuuli aaltojen pauhun ulompaa, jossa hän ei enään nähnyt mitään vuoria, jossa vedenselkä aukeni suureksi ja vapaaksi…