Hänen rintansa laajeni, kun hän tunsi meren tuoksun, hän oli saavuttavinaan taas sen joustavuuden, joka hänet ennen oli saattanut pitämään itseään näiden vesien hallitsijana. Mutta pian väsyi hän taas. Hän ei jaksanut enään lentää, hänen piti kotiin.
Hän pysähtyi silmänräpäykseksi ja katsoi alas suuria avaruuksia — viimeisen kerran. Rinnasta kohosi huokaus, ja silmät samenivat äskeistä enemmän.
Sitten käänsihe hän raskaasti ja purjehti kotiin. Tuuli häntä auttoi siksi kunis hän saapui syvemmälle vuonoon, jossa taas tyyntyi, ja niin laskeutui hän asemilleen.
Hän lepäsi pienessä vuorenluolassa kostealle tuoksuvilla kaisloilla. Hän oli lopen väsynyt, höyhenkoristeensa vallan vapisi. Hän ojensi kaulaansa ja levätessään siinä asetti päänsä niin, että hän voi nähdä vuonon. Silmissä oli kaipauksen ja tuskan ilme. Yhä sameammiksi ne kävivät, ja hänestä tuntui kuin olisi aurinko laskeutunut. Mutta se teistikin keskikesän täydessä loistossaan. Sydän löi niin heikosti rintahöyhenten alla, ja sieltä pääsi vaikertava:
— Kaa-
Hän makasi siinä kauvan aikaa väristen kuin keskitalvella, vaikka aurinko paahtoi hänen selkäänsä. Silmistä katosi kiilto. Hän ei voinut enään nähdä vuonoa — mutta hän tiesi, että se oli siinä.
Sitten kävi väristys kautta ruumiin, kulkusta kohosi käheä ääni, sorkat oikenivat kaisloja potkaisten, hän lepäsi siinä hiljaa ja kuolleena.
Aurinko paahtoi ruumiisen.
Muudan nuori kajava, joka liipoitteli läheisyydessä, ihmetteli miksi hän oli niin hiljaa, ja laskeutui alas. Kun vanhus yhäti pysyi liikkumattomana, kirkui nuori kajava, ja pian tuli koko joukko nuoria kajavia paikalle.
Ne huutelivat korvia vihlovasti ja hurjasti siipiään räpyttelivät. Ne eivät ymmärtäneet, mitä oli tapahtunut, mutta ihmettelivät.