Ja sill’aikaa kuin ne istuivat ja kirkuivat autiolla rannalla, vaipui aurinko mereen. Vielä sen viimeisiä vaalenevia säteitä heittäessä kuletteli kaiku vuonon kalliolta toiselle ääniä:
— Kaa-kaa-kaa-kaa'aa!
Vanhat neidit.
He asuivat samassa tuvassa salmen rannalla. Ja joka sunnuntai piti heidän mennä kirkkoon salmen toisella puolella. Tosin oli kirkko silläkin puolella, jossa he asuivat. Mutta siitä he eivät välittäneet — vaikka pappi, joka saarnasi siellä, oli kylläkin hyvä.
Mutta kas, poika, joka sousi heitä salmen yli, oli niin kaunis ja iloinen. Hän oli äskettäin alkanut siinä soutaa — sittenkuin entinen soutaja, liikkaava ja ruma, oli sairauden pakoittamana joutunut sängyn omaksi.
Juhlallista oli nähdä molempien noitien menevän venheesen. He olivat pyntänneet itsensä niin koreiksi ja huljanneet hajuvettä nenäliinoihinsa ja päivänvarjot oli heillä käsissään. Ja he hymyilivät ja nyökyttivät pojalle, joka venheessä seisten tervehti. Ja he pyörittelivät takapuoliaan ja heittelehtivät ja liehittelivät, sekä kaikin tavoin ja niin halulla tahtoivat, että poika olisi ottanut heitä kädestä kiinni, kun he hyppäsivät vaaralliseen venheesen.
Ja poika otti heitä tyynesti kädestä kiinni, ja silloin olivat he ylen onnellisia sekä kasvoiltaan että sydämeltään, ja heittäytyivät venheesen niin, että putosivat melkein pojan syliin.
Niin tanssivat he tuhtojen yli ja istuivat peräpuolelle. Ponnistuksistaan he aivan puhkuivat ja näyttivät niin yksinkertaisilta ja sanoivat, että nyt he voivat hyvin eikä heillä ole mitään hätää, kun heillä oli niin luotettava soutaja — ei mitään.
Poika laski ulos ja sousi voimakkain vedoin. Mutta silloin sanoi toinen:
— Elä rasita itseäsi, rakas ystävä, me kyllä kerkiämme.