Vaimo oli ruokkimassa kanoja, jotka kaakattaen juoksentelivat toistensa ympärillä päästäkseen altaan uurnalle.
Ne pärskyttelivät vettä ja tappelivat, ja kukon punainen kampa loisti auringon paisteessa, kun hän sisukkaana sitä kohotti ja tunkeutui höyhenpukuisten puolisoittansa etunenään.
Eukko kääntyi eläimistä ja kysyi mieheltään:
— Mitä sinä huokailet, Sven?
— Oh, olen niin väsynyt. Sitä on jo niin vanha.
Nuorena ollessani voin minä tapella saroilla kivien kanssa, mutta nyt minä en enään jaksa.
— Onko siellä nyt sitten niin paljon kiviä?
— On, kyllä on. Joka vuosi minä niitä sieltä joukon poistan, mutta joka vuosi niitä taas siellä on. Minä luulen, että kiviä sataa taivaasta.
— Et saa puhua mitään niin syntistä! Meidän Herramme, joka antaa meille sadetta vuodentuloon!
— Niin niin, sinä olet aina niin hyväntahtoinen. Mutta minä, joka olen mies, suutun, niin vanha kuin olenkin. Ja minä en kehtaa jatkaa enään kuokkimista. Eihän jaksa enemmän kuin jaksaa.