— Tietysti me saamme tuolta! — Ja he osoittivat majataloon jonkun markan päässä.
Siellä saivat he kosteita tavaroita eteensä. Mutta sitten he alkoivat ajatella venettään ja katsoivat ulos lasista. Naamat vetäytyivät pitkiksi — sillä venhe oli tietysti irronnut, sittenkuin kolme miestä ja kuorma siitä oli tullut pois. Se oli tuutinut hetken tuulispäissä ja alkanut sitten ajelehtia pois vuonosta. Sillä tuuli oli kääntynyt — ja purjeethan olivat ylhäällä.
Nyt alkoivat kivenhakkaajat juosta rannalle ja huudella purjevenhettä. saadakseen kiinni omansa.
Mutta mitään sellaista ei löytynyt. He kiroilivat ja menivät takaisin majataloon.
Tiellä olivat he kaatua reppurin päälle. Hän istui laatikoineen ojassa ja möi huivikankaitaan y.m. polkuhinnasta.
En tiedä, koska nuo kolme veljestä saapuivat Lysekiliin. Sinä päivänä eivät kuitenkaan. Mutta venhe ajelehti takaisin saaristoon. Kun Abrahamsson sai sen nähdä, säikähtyi hän melkein kuoliaaksi — hän luuli, että kaikki nuo kolme olivat hukkuneet. Mutta hän sai tietää kohta asian oikean laidan, sillä nimismies otti kivenhakkaajat kiinni ja vei heidät omalle maalleen. Ja tämän palan nautittuaan päättivät he lujasti, etteivät koskaan enään ota reppuria venheesensä. Sillä sellaisella on yhtä huono onni mukanaan kuin naisilla ja rukilla.
Ei maksa vaivaa.
Vanha Sven, joka seisoi pellolla kuokkimassa, huoahti vähäsen, pyyhki hihan syrjällä hikeä otsaltaan ja puhkesi puhumaan:
— Ei maksa vaivaa. Tämä on niin täynnä kiviä, että sen herraksi ei pääse. Hitto häntä kuokkikoon enkä minä!
Hän heitti kuokan olalleen ja asteli pellolta, josta suuria multakuokkareita tarttui hänen jalkoihinsa. Hän meni tyytymättömän ja väsyneen näköisenä tupaan päin ja istuutui huoaten porraskivelle.