Vaimo puuhaili taas kanojen kanssa..
— Kuules, Helena!
— No, Sven.
— Kivet ovat poissa pellolta nyt. Ja kuitenkaan ei kukaan ole kuokkaa koskettanut.
— Herranen aika, mitä sanot sinä!
— Kukahan sen on tehnyt?
— Varmaankin kanat, jotka ovat kävelleet siellä ja poimineet.
— Niin, varmaankin ne juuri niin.
Vaimo, jolla ei näyttänyt olevan halua jatkaa keskustelua, meni tupaan.
Heti sen jälkeen istui hän kangaspuilla ja kutoi.
Kun ukko sen kuuli, kävivät hän: kasvonsa yhtäkkiä oudon ilmeisiksi. Nyt hänelle selveni! Ja koko iltapuolen päivää käveli hän yksikseen hymyillen, kunnes aurinko vajosi vihreän hongikon peittoon.