Keskiyön aikaan, kun hän kuuli vaimonsa syvään hengittävän, nousi hän ylös peläten kovasti, että sängyn narina eukon herättäisi. Saatuaan vaatteet päälleen meni hän sukkasillaan ulos huoneesta keittiön kivilattian yli toisella puolella olevaan kangaskamariin.
Hän istuutui kangaslaudalle ja mutisi itsekseen:
— Minä tiedän kyllä, kuinka vähän sinulla on aikaa kutoa uutta sarkahamettasi, jonka sinä tahdot valmiiksi Mikkelisunnuntaiksi. Mutta koska sinä olet tehnyt minulle hyvää, tahdon minä sen palkita sinulle takaisin.
Ja niin alkoi hän kutoa ja antoi sukkulan lentää edestakasin lankaloimien välissä, aivan kuin oli eukkonsa nähnyt tekevän.
Tätä pitkitti hän jonkun aikaa ja oli oikein tyytyväinen ajatellessaan, kuinka hämmästyneeksi eukko tulisi, kun ovi hänen takanaan avautui ja hän kuuli äänen:
— Mitä sinä teet, Sven
Siinä paikassa lakkasi kertominen. Ukko kääntyi, hämillään.
— Ah, herran tähden, sinäkö se olit! Mitä varten olet sinä ylhäällä yösydännä?
— Niin, ajattelin katsoa vähän perään, ettet turmeleisi minun hamettani. Oh, Herrajumala, miltä se näyttää! — löi hän käsiään yhteen ja tarkasteli kutomusta juuri alkavan aamun hämyssä.
Mutta silloin loppui vanhuksen vastustusvoima. Ukko aivan painui eukon olkapäille ja oikein nyyhkytti.