— Helena, minä tahdoin sinulle vain hyvää — peltokivien tähden, näes — minä en enään koskaan sano: ei maksa vaivaa — minä kuokin kunnes makaan tuossa — kun on saanut sellaisen vaimon kuin sinä, oikean helmen! Niin helmi sinä olet — intti hän, kun eukko tahtoi pyrkiä irralleen.
— Kas niin, rauhoitu nyt ja mene levolle. Toisen tulee auttaa toistaan, sanotaan sanassa, mutta missään ei ole kirjoitettu, että ukon pitää nousta ylös sydänyöllä ja sotkea eukon kuteet.
— Ei, se ei maksa vaivaa, sen minä näen.
— Minä sen kyllä selvitän aamulla. Ei se ole mitään vaarallista. Mutta tule nyt!
Eukko veti häntä jälessään, ja niin menivät he sisään. Mutta nyt asettui eukko lattian puolelle ja niin tahtoi hän maata aina vast'edeskin. Eihän voinut tietää, mitä ukko keksisi kauppojaan katuessaan. Mutta jos hän kiipeisi yli, huomaisi hän sen kyllä.
Ja kohta kuorsnasivat he molemmat, sillä aikaa kuin aurinko hiipi sisään pumpuliverhojen välitse ja valaisi pelakuun (pelargonia) anjovispurkissa.
Pohjakalaa,
Poika sousi kalapaikalle.
Hän veti airot sisään, juoksi kokkatuhdolle ja laski riipan lahden pohjaan.
Venhe seisoi hiljaa kirkkaalla veden pinnalla. Ja poika istuutui perään onkimaan, kiinnitettyäsi! ensin tummankeltasen täyn koukkuun.