Hän hyräili itsekseen kauniissa kesäisessä iltapäivässä. Lähellä oleva vuori kaikui, kun hän korotti ääntään, rastas lauleli rannan koivikossa, ja lepät alempana rannan kivikossa kurkistelivat kuvaansa vuonosta.
Oli matalaa sillä paikalla, ja salakat söivät hyvin. Kas petoa kuinka puri kovasti! No, se ei poikaa kummastuttanut, sillä äsken oli juuri satanut.
Ei, mutta miten se söi! Hän veti »tintin» toisensa perästä, ja kohta eivät tä'yt riittäneet, niin että hänen täytyi silpaista salakan hienoa lihaa syötiksi.
Mutta kuinka nyt olikaan, kun hänen piti vetää ylös onkea, tarttui se kiinni johonkin raskaasen. Joko se oli suuri kuha tai myös turska. Hiopp, hän veti. Mutta onki ei liikahtanut. Oliko se tarttunut pohjaan?
Poika kurkisti laidan yli katsoakseen. Hän varjosti käsillä otsaansa. Vesi oli kristallikirkasta, aurinko laskeutui juuri, ettei mikään kimallus vedenpinnalla häirinnyt näköä.
Poika voi nähdä vaaleanvihreän vedenalaisen kaislikon, ja kun hän oikein tähysti, näki hän salakkain suikkelehtivan.
Mutta — mitäs se oli?
Jokin suuri esine virui pohjassa — osa siitä oli valkeaa — kasvot. Ja partaa sillä oli…
Hän istuutui jäykistyneenä ja mietiskeli.
Armias, jos se oli Puna-Pietari, joka keväällä jäiden lähdön aikaan hukkui? Hän meni uveavantoon, eikä häntä oltu löydetty.