Poika katsoi vielä kerran. Aivan oikein — se oli Puna-Pietari! Hänen ansionsa oli, että täällä oli niin paljon salakoita.
Yks kaks leikkasi poika siiman poikki. Puna-Pietari sai kernaasti pitää koukun. Sitten veti hän riipan pois — ja sousi joutuin sieltä…
Salakat olivat vakassa venheessä. Pitäisikö hän ne? Ne olivat siellä näykkineet Puna-Pietaria.
Häntä inhotti. Tuota pikaa olivat kalat järvessä.
Hän vapisi joka jäsenessään ja pyyhki hihalla hikeä otsaltaan.
Oh sentään, että Puna-Pietarin vielä kuoltuaankin piti peloittaa häntä. Hän oli peloitellut häntä lapsena — peloitellut kaikkia sen seudun lapsia. Puna-Pietari oli pitkä, laiha olento, jolla oli punainen tukka ja parta ja ilkeät silmät. Hän juoksi talosta taloon ja huusi, että tuomion päivä oli tullut. Hän kirkui, että kaikki parantaisivat itsensä. Ja kaikkien lasten jälestä hän juoksi ja kuiskasi, että heillä oli vielä aikaa. Lapset pakenivat häntä kuin pöppöä. Mutta kun he pääsivät hänestä niin loitolle, ettei hän voinut heitä saavuttaa — sillä Pietari-parka oli ontuva — kääntyivät he näyttivät kieltään ja nauroivat. Pietari uhkasi kainalosauvallaan. - Minä tulen kuoltuani takasin! Kaikki luulivat, että hän oli hullu — ja kun hän keväällä pulskahti veteen, sanoivat kaikki, että se oli parasta —
Poika ajatteli tätä venheessä. Jumalista, eikö Pietari sitten ollut tullut takaisin!
Hän sousi kotiin ja sanoi äidille, ettei salakka tänä päivänä syönyt.
Äiti sanoi, että hän varmaankin oli juossut jonkin tytön jälissä sen sijaan että olisi kalastanut. Mutta poika ei uskaltanut puhua totuutta. Eikä hän lähinnä seuraavina päivinä kalastanut. —
— Toiset pojat tahtoivat myös kalakeittoa. He sotisivat toinen toisensa perästä kalapaikalle, mutta kaikki tulivat tyhjin käsin kotiin. Ei siellä ollut kaloja, sanoivat he. Mutta kaikki olivat he tartuttaneet koukkunsa Puna-Pietariin, kaikki katkaisseet siimansa ja viskanneet salakat veteen. He eivät halunneet niitä.