Sillä välin kävi myrsky. Mutta sitten tuli taas seesteinen päivä.
Silloin arveli ensimäinen poika, että hän antaa paholaiselle koko
Puna-Pietarin — nyt menee hän koettamaan.
Niin sousi hän uudelle paikalle. Ja hän oli niin iloinen ja rallatteli, että vuonon vuoret hänen jälestään huhuilivat. Nyt kertoisi hän pojille saaneensa oikein paljo kaloja, mutta paikkaa hän ei neuvoisi — e-oho!
Mutta yhtäkkiä kävi hän kalpeaksi, ja rallatus loppui — sillä onki oli taas kiinni.
Hän sitä varovaisesti vetämään, saadakseen irti. Silloin tunsi hän, että se ikäänkuin antoi perään. Sitten irtosi se kokonaan. Hän veti sen ylös. Hänen sydämensä hytkähti — sillä kun hän veti ylös koukun, oli siinä punaisia karvoja!
Hän säikähti niin, että oikein tahtoi itkettää. Taaskin oli siinä Puna-Pietari — jonka virran vesi oli tuonut entiseltä vanhalta paikaltaan…
Eikö hän siitä koskaan pääsisi? Hän veti riipan ylös. Kotiin sousi hän. Kaloja hän ei uskaltanut kaataa veteen, äiti olisi vihastunut. Ja häpeähän olisi tulla kaksi kertaa peräkkäin kaloitta kotiin.
Mutta hän tulisi kostamaan säikähdyksensä, ja niin neuvoi hän paikan toisille pojille.
Pojat sousivat sinne, oikein iloisina. Mutta kaikkien koukut tarttuivat
Puna-Pietariin. Ja eräs heistä veti ylös palasen hänen kenkäänsä…
Nyt ei kukaan mitään tuntenut poikia entisiksi. He vaikenivat eivätkä katsoneet ketään silmiin. Ja sen sijaan, että he ennen olivat terveitä kuin kirkon enkelit, eivät he nyt paljoakaan eronneet laihasta Jussista, jonka kasvot muistuttivat kapahaukia. Vanhemmat riitelivät onkien kadottamisesta. Pojat puolustautuivat ja sanoivat, että vuonossa oli niin suuri kala. Ja se oli kyllä totta.
He eivät kalastaneet enään koskaan. Vanhemmat haukkuivat heitä laiskoiksi, mutta he eivät vastanneet sanaakaan — ja tähän asti olivat he aina olleet suurisuisia.