Öisin näkivät he mitä kamalimpia unia. Kaikki näkivät he Puna-Pietarin suurin tuijottavin silmin makaavan hiljalleen huojuvassa kaislikossa vuonon pohjalla. He eivät mitenkään päässeet noista unistaan. Ja päivin luulivat he, että hän nilkutti heidän jätissään. He kuulivat tuon hullun huudon, että heidän piti tehdä parannus…
Lopuksi ei ollut muuta keinoa kuin mennä Herran ehtoolliselle. Yksi toisensa jälkeen meni ja ilmoitti itsensä papille, ja kun sunnuntai tuli ja he menivät ja kumartuivat alttarille, kalpenivat he nähdessään, että he kaikki olivat siellä.
He joivat viinin ja tunsivat itsensä vahvistuneiksi. Ja sen sunnuntain jälkeen kulkevat he ympäri raamatunlauseet huulillaan tai laulavat virsiä tuvissa. He ovat tulleet hulluiksi. He ovat kolportööreja. Herra avita, sellaista kurjuutta.
Kaksi kruunua.
Puuseppä Ernst seisoi höyläämässä. Lastut lentelivät. Ne tanssivat sisääntunkeutuvassa auringon paisteessa. Ernst lauleli työssään. Hänen ruumiinsa huojui eteen ja taakse joka kerta kuin hän laski höylän laudalle ja veti sitä pitkin. Vis, vis — kuinka lastut lentelivät!
Hän hymyili itsekseen. Hän näytti niin onnelliselta. Työ elähytti häntä, hän oli nuori, ja aurinko paistoi hänen käsilleen. Ja sitäpaitsi kuuli hän sisästä vaimonsa äänen, kun tämä hyssytteli heidän esikoistaan uneen.
Hei, kuinka elämä oli kevätpäivän kalttainen!
Silloin aukeni ulko-ovi ja Hans puikahti sisään. Hän oli kaitakasvoinen ja oli hänellä pienet viekkaat silmät ja koko hänen käytöksensä oli hiiviskelevää. Hän oli myöskin puuseppä ja asui kappaleen matkaa täältä. Ernst katsahti tulijaan.
— Kas vaan, Hans!
— Hyvää päivää, piti sanomani. Sinä laulelet ja voit hyvin, kuulen ma.