Kummallista, että ihminen voi pitää niin paljon toisesta ja se, että tämä ei voi välittää takasin. Sen asian laita on hullusti maailmassa! Eikö hän, Gert, ollut sanonut Katrinalle niin monta kertaa, että hän oli kiusallisuuteen asti rakastunut häneen, niin kerrassaan rakastunut, että tuskin tiesi mitä tehdä — ja kuitenkin oli hänen kerrassaan mahdotonta saada tyttö omakseen. Voiko kukaan käsittää, että hän tahtoisi omakseen Ollin? Hänen, joka oli niin sairas pitkät ajat, niin raihnas mies, että tuskin kykeni kyntämään, mutta ajoi mieluummin lääkäriin. Rahoja hänellä oli tiettävästi — ajatteles, jos tyttö rahojen takia olisi hänet ottanut. Ei, sitä hän ei voinut koskaan uskoa. Se oli kehno ajatus, jonka paholainen oli hänessä herättänyt!
Gert puristi nyrkkiään yksinäisyydessään, ja otsasuonet hänen lakkinsa alla paisuivat.
Samassa kuuli hän kirkonkellojen soivan. Heleästi kaikuivat ne yli seudun ja varmaankin loivat rauhaa muiden mieliin, mutta Gertin teki niiden ääni nyt vain levottomaksi. Hän odotti näkevänsä rattaiden tulevan ja ajavan ohi kuusimetsiin…
Pian voi hän tomupilvestä eroittaa Ollin hevosen, ja sitten vierivät vaunut esiin. Niissä istuivat Olli ja Katrina. Sitten tulivat muut. Mutta Gert istui ja katseli vaan Katrinan kasvoja — hän näytti niin vakavalta. Ja Olli oli tänä päivänä vähemmän kalpea kuin tavallisesti.
Rattaat vierivät ohi peräkkäin alamäkeä talonpoikaiskartanoon, joka hohti kauvempaa punaisena ja valkeana auringon paisteessa. Gert näki, kuinka kaikki laskeutuivat alas rattailta ja katosivat sitten talon ympärillä olevaan vihreään puistikkoon. Sinne oli heille tietysti katettu hääpöytä puutarhaan. Ja niin siellä tulisi olemaan tanssia ja viulunsoittoa ja heihuliheitä myöhään iltaan.
Gert olisi voinut lopettaa itsensä! Hän tulisi täällä kävelemään yksin ja samoilemaan kuusikon hämyssä samalla kuin rakkaus hänen ruumistaankin rasitti.
Hän käydä vaahlasi edes ja takaisin sammaleisella maalla. Lahorastas lauleli puolipäivän lämmössä, mehiläiset surisivat, kävi yksi suhina ja kuiske kuusen oksissa, ruohikko kahisi, ja tikka takoa nakutteli koivun kylkeen, niin että lopuksi kaikki tuo yksiääninen soitto häntä alkoi nukuttaa, ja hän laskeutui maahan selälleen ja nukkui…
Käki kirkui. Gert heräsi siihen. Hän oli nälkäinen kuin metsäsika ja matka kotiin oli pitkä. Silloin juohtui hänelle mieleen hullu ajatus, että hän menisi häätaloon. Kun häntä ei oltu kutsuttu, voi hän mennä kutsumattakin. Hyvin mielellään tahtoisi hän nähdä Katrinan morsiamena… Niin nousi hän ylös ja alkoi käydä taloa kohti samalla kuin hikoili paksussa viitassaan…
Kun he perillä saivat hänet nähdä, pelästyivät he siellä ruohikossa istuessaan. Olli kalpeni hiukan, Katrina tuli levottomaksi, vanhukset pudistelivat päitään ja nuoret katselivat toisiaan ihmetellen, mitä nyt tuleman piti. Ei ollut mikään hyvän merkki se, että Gert tuli häätaloon. Ja vaikka kaikki olivat äsken ilakoineet, vaikenivat he nyt kerrassaan, kun Gert astui sisään veräjästä ja ottamatta lakkia päästään tervehti:
— Hyvää päivää!