— Tunnustatko? — kysyi taas nimismies, joka seisoi kuin kuvapatsas hänen edessään.
— Sano, että se on valhe, Ernst!
Mutta silloin sai hänen äänensä lujuutta.
— Valhe? Miksi valehteleisin minä? Enkö minä ole tehnyt sitä sinun tähtesi! Minä näin kuinka kalpeana sinä makasit sängyssä pienokaisen kanssa. Ei ollut palaistakaan ruokaa koko talossa. Minun täytyi hankkia rahaa. En voinut sallia sinun nälkään kuolevan. Minä istuin valveilla koko yön. Minun korvissani suhisi ja lauloi koko ajan kun työskentelin, lauloi sinusta. Luulin tekeväni hyvän työn. Uskoin, Herramme auttaisi meitä… Sinä olit raukka, Eriksson, kun et viskannut rahaa vuonoon!
Kauppias tahtoi vastata, mutta oikeuden valvoja sanoi:
— Sinä siis tunnustat?
— Ei, ei — huudahti vaimo.
— Kyllä, Anna-Reetta!
Hans'in kasvot loistivat. Eriksson puri huultaan, todistajat katsoivat maahan. Nimismies nyökytti päätään ikäänkuin valitellen. Mutta vaimo heittäytyi rajusti miehensä kaulaan:
— Ernst, Ernst!