Vaunut vierivät tiehensä. Ernst ei tulisi näkemään tupaansa pitkiin aikoihin.
Vaimo vaipui portaille, nosti esiliinan silmilleen ja nyyhkytti…
Hans käveli kotiinsa. Hän vihelteli.
Eriksson vaelteli hiljaa puodilleen. Hän ei saanut päästään pois ajatusta, jonka Ernst oli lausunut:
— Sinä olit raukka, Eriksson, kun et viskannut rahaa vuonoon!
Jos hän olisi tehnyt sen! Nyt ei hän voisi nukkua tänä yönä.
Ehkäpä sitten, jos hän ottaa oikein aimo todin.
Kosinta.
Iltapuolipäivä keskikesällä. Ukko Olli on istuutunut muutamalle kivelle tupansa edustalla. Hän imee piippunysäänsä ja hymyilee leveästi. Hymynsä ei ole auringolle, vaan siksi että hän ajattelee: Ei tahdo saada kuvan ruokaa, kun ei ole naisväkeä talossa.
Hän on äskettäin menettänyt eukkonsa — Jumala hälle anteeksi antakoon, hän oli häijy. Ja hän asuu nyt yksin poikansa kanssa, joka parastaikaa puuhailee kuokka kädessä perunamaalla. Olli on seitsemänkymmentäkolme ja poika viisikymmentä vuotta vanha.