Vanhuksen siinä niin istuessa ja sylkiessä haikujen välillä ja leskimiehen pulmallista elämää, mietiskellessä asettaa Herramme asiat niin, että vanha Riitta tulee tietä myöten. Olli varjostaa kädellään auringonpaistetta ja tuumii itsekseen:
— Kas vaan, hän on liikkeellä.
Hän tuntee Riitan hyvin — hän katseli nuoruudessaan Riittaa silmällä kuin helmellä, sanotaan. Mutta Riitta meni naimisiin toisen kanssa ja Olli toisen kanssa, ja niin joutuivat he erilleen. Mutta sitten kuoli Riitan mies, ja kun Olli jäi leskeksi, ovat nuoruuden ajatukset hänessä taas valveutuneet. Ja siksi hän nyt niin kirkastuu, kun saa nähdä Riitan.
Hän pistää sammuneen piipun liivin taskuun, sivasee käden selkämyställä suutaan ja valmistautuu kohteliaasen vastaanottoon.
Kun Riitta näkee Ollin siinä seisovan noin jotakin tarkoittavana ja muhoilevana, kirkastuvat hänenkin kasvonsa — näyttää siltä, kuin näkisi hän mielellään ukon tuollaisena.
Olli nyökyttelee ja tohuilee ja tervehtii:
— Hyvää iltapäivää!
Riitta pysähtyy. Olli näkee rypyt hänen kasvoissaan. Mutta hän ei välitä vaan sanoo:
— Että hän on lähtenyt liikkeelle. Pitkästä matkasta on hän varmaan väsynyt, sillä hän tulee kai kotoaan, luulen ma.
— Niin onkin, piti kauppamiehen luo.