— Aiotteko te maata myöskin oikein aviosängyssä? — kysyy »poika» ja katsoa tirrittää.
— Ole vaiti, se ei kuulu lapsille! — nauraa Olli.
Ja niin menevät he sisään.
Vappuyö.
Viileä oli yö toukokuun ensimäistä päivää vasten. Ilma oli täynnä niityn ja metsän tuoksuja. Kautta ilman kävi keväälle omituinen suhina. Posket ja sydän tulivat punaisiksi, kun hengitti sen yön ilmaa, mieli alkoi rakkausasioita kaipailla.
Puolihämärässä seisoi Frans kädet taskussa tuvan edessä, äänetönnä, katsellen maita, joilla äsken kynnetyistä va'oista nousi vehmas tuoksu.
Hän uneksi kuiluista, jota hänellä ei ollut. Hän oli suuri ja vahva, kaksikymmenvuotias.
Hän katseli kauvas vuorille, jotka valtavina varjoina kuvastuivat vappuyön puolivaloisaa taivasta vasten. Itsepintaisesti kääntyi hänen katseensa Uusevuorelle, sen metsättömälle, sileälle ja valaskalan selkää muistuttavalle selänteelle. Vuoren keskikohdalla roihusi lieskuva tuli, joka valaisi vuoren selkämää siksi, että hän sen valossa voi eroittaa ihmisvarjoja juoksentelevina sinne tänne.
Se oli kylän poikien vappukokko. He olivat siellä yön helmassa hempukoineen, sillä kun Frans oli tarkasti tähystellyt, voi hän varjojen joukosta nähdä ei ainoastaan poikia, vaan myöskin helmaväkeä.
Ja silloin leimusi hänen silmissään, kuin olisi sielläkin kokko palanut. Hän väänsi ruumistaan, kaivoi kädet syvemmälle taskuihinsa, sylkäsi ja sanoi: