— S—tana!
Sitten asettui hän taas miettimään, kiinnittäen silmänsä kylän poikien kokkotuleen.
Hän virnistelihe hyvillä mielin. Kas, joskaan hänellä ei ollutkaan omaa hempukkaansa, niin tiesi hän kuitenkin, kenenkä hän olisi tahtonut saada. Se oli Vanhankylän Amalia. Mutta ei ikinä elämässä tulisi hänen vanha ärtyisä äitinsä sallimaan, että hän Amalian saisi, sen hän tiesi. Siksipä hän juuri kirosi.
Koettaakseen mitä äiti sanoisi moisesta pariskunnasta, oli hän kerran maininnut Amaliaa talon pojan vaimoksi — samalla kuin tuskallisesti oli äitiä katsellut.
Mutta silloin oli eukko pauhun nostanut, niin vanha kuin olikin, vaaleat, laihat kasvot näyttivät suuttumuksesta vavahtelevan, ja puolisokeat silmät olivat muuttuneet melkein vihreiksi. Hän oli huutanut:
— Sen köyhän luutun! Ei koskaan elämässäni!
Silloin ymmärsi Frans, että se oli mahdotonta, ja vaikeni. Eukko oli ahnas kuin juutalainen ja varma kuin vallesmanni eikä hän koskaan tulisi sallimaan, että torpan Amalia ottaisi hänen kolikkonsa arkun pohjalta ja saisi talonpojan pojan.
Frans piti sitä konstailemisena, hän olisi melkein voinut itkeä. Kylän pojat, jotka olivat kaikki köyhiä, olivat saaneet jokainen oman kullan — heillä on sydämelliset vanhemmat.
Hän polki maata ja repi tukkaansa.
— Että pitääkin olla sellainen äiti!