— Eihän siellä mitään metsää ole. Ne ovat kylänpoikia, jotka hempukoineen vappuyötä viettävät, ja kyllä heillä on hauska.
— Niin niin, siellä he nyt yöllä keikkuvat ja niin siitä tulee heti häitä jälestä — sanoi äiti.
Hän ei voinut koskaan kärsiä nuorten iloa. Hän ei muistanut omaa nuoruuttaan.
— Teillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa mitä jälestä tapahtuu! huudahti Frans. Pitääkö teidän haukkua heitäkin? Eikö siinä kyllin, että minua…?
— Sinua? Enkö minä ole ollut äiti sinulle? Oletko kärsinyt vilua ja nälkää, hä?
— En niin juuri. Mutta te kiellätte minulta sen, josta minä enin pidän.
— Joko taas vetelet sitä hompsukkaa esiin? Hyi tokin! Ei ikinä tule hän minun kattoni alle.
— Te olette kova äiti. Mutta ensi vuonna minä olen täysi-ikäinen.
— Mitä aiot silloin tehdä? Naidako ja ajaa minut maantielle? Älä sinä — minua et saa minnekään! On oikein häpeää, kun sinä saisit varakkaitakin talonpojan tyttäriä, sekä Ottilian että Jeanetten, jos vain sanoisit sanankaan.
— Mutta sitä sanaa minä en sano.