Siinä hän oli oikeassa. Frans oli kyllä nähnyt Pekan myllyn siipien huiskavan metsänreunan yli, kun hän äsken oli seisonut mäellä. Äitiä ei käynyt petkuttaminen — hän käsitti, että Pekka oli myllyssä, vaikka näkikin niin huonosti, ettei voinut myllyn siipiä eroittaa.
Frans jukkaili, mutta hänen täytyi kuitenkin ottaa säkki toiseen käteensä, äiti kulki toiseen nojaten, ja niin he menivät.
Astellessaan siinä äitinsä vieressä tunsi Frans itsensä hyvin kaukaiseksi äitistään, joka aina oli ollut ankara häntä kohtaan ja karkoittanut sillä tavalla pojanrakkauden hänestä. Jo pienenä poikana oli hän saanut itkeä tätä. Isä ei välittänyt hänestä mitään — hän rakasti kartanoa ja maata, oli vaiti ja kuoli. Sitä mukaa kuin Frans kasvoi, muuttui hänen surunsa kovakiskoisuudeksi. Äiti ei ollut tehnyt hänelle muuta hyvää kuin synnyttänyt hänet maailmaan, eikä se ollut hyvin, koska hän sen kautta oli tottunut viilaamaan sitä, jota hänen piti rakastaa…
Joka yön eli hän kädet nyrkkiin puristettuina!
Hän pelkäsi tehdä äidilleen mitään pahaa, pelkäsi olla yhdessä hänen kanssaan.
He olivat vaiti tiellä…
Lopuksi kysyi Frans ikäänkuin toisten onnella itseään suututtaen:
— Näettekö vapputulia tuolta vuorelta?
Äiti pysähtyi ja katsoi sinne, varjostaen käsillään silmiään.
— Sieltä kajastaa heikko valo. Ketä he ovat, jotka sytyttävät tulen metsään?