Aikomuksemme oli käydä lähellä Nokisaarta — äärimmäinen merelle päin. Mutta yhä lisääntyvässä aallokossa päätimme me, naisten tähden, kääntyä maihin.
Juuri nyt käännyttyä, jahdin kiitäessä myötätuulta kotia kohti, näin minä Ninuksen, nuoren laivurin seisovan keulalla ja katsovan meihin puoliksi surkeana, sillä aikaa kuin hänen vanhempi toverinsa mukavasti istui ruorissa.
— Mitäs Ninus hymyilee? — kysyin minä.
— Niin, minä ajattelen, että herrasväki ajattelee, että tänä päivänä on paha ilma, mutta silloin olisi teidän pitänyt nähdä —
— Mitä sitten?
— Niin, sillä kertaa kuin —
Ääni tukkeutui yhtäkkiä.
— Sillä kertaa kuin minä menetin veljeni.
— Vai niin, putosiko hän?
— Juuri täällä Nokiaukealla, niin.