— No kuinka se tapahtui?
— Tavallisella tavalla. Ei tietty mitään ennenkuin hyökyaalto huuhtoi kantta — ja Adolf, joka seisoi kannella, seurasi mukana. Ja minä jäin istumaan ruoriin. Oh, herra Jumala, minä istuin ruorissa!
— Eihän se ollut teidän vikanne.
— Ei ei. Mutta olipa kuin olisi sydämen kulku seisahtunut. Sillä herrasväki saa tietää, kuinka minä pidin veljestäni —
Hän ei voinut muutamiin hetkiin puhua.
— Nähkääs, pidinhän minä kyllä isästä ja äidistä — sillä isä ei ollut niinkään kovin äkäinen meille lapsille, ja äiti antoi meille aina kahvikostuketta säännöllisesti ja kaikkea, mitä pitikin — molemmat saivat Jumalan kiitos kristillisen hautauksen — mutta niin kun minä pidin veljestäni Adolfista, sitä ei voi kukaan ajatella. Mutta niinhän on asian laita aina kaksosten kesken.
— Vai niin, te olitte kaksoset.
— Äitini ei saanut koskaan muuta kuin kaksosia! Ja siitä oli isä aina äkeissään. — Nähkääs, kaksi vanhempaa veljestä olivat muuttaneet Norjaan, niin että Adolf ja minä jäimme kotiin. Ja me olimme yhdessä koko vuoden.
— Niin, minä muistan sen kyllä — puuttui puheesen laivuri ruorissa. — Me kutsuimme teitä aina »kaksikoukuksi.» Nähkääs herrasväki, kun joku saa kaksi kalaa yhdellä haavaa, kutsutaan sitä saantia kaksikoukuksi.
— Niin, — jatkoi Ninus — Kauvan me olimme yhdessä emmekä koskaan riidelleet tai tapelleet. Onko moista? Mutta sitten tuli hän. Per Månssonin tytär. Kyllä se oli kurjaa. En unhota koskaan sitä iltaa, kun Adolf meni ja osti kaikenlaista rihkamaa hänelle. Nähkääs, tuli sellainen reppuri laukku selässä, ja hänellä oli mukanaan niin paljon sellaista korua, josta naiset pitävät — huivikankaita ja sellaista ripsutinta. Ja Adolf hän vaan osti ja osti.