— Oletko hullu — sanoin minä — tahdotko sinä päästä rahoistasi? Niin kun niiden eteen saa riehkaistakin.
— Se ei kuulu sinuun, sen sinä tiedät — sanoi Adolf.
— Se oli ensimäinen paha sana, jonka hän minulle sanoi. Ja eikö ole kummallista, mitä, että juuri rakkaus, niinkuin sanotaan, tekee ihmisen häijyksi. Sillä asia oli tiettävästi niin, että Adolf oli katsonut Lottaa ihan hulluuteen asti. Ja kun minä sain sen tietää, tulin minä aivan päiväpöllöksi — sillä samoin se juuri oli minunkin laitani, vaikka minä en mennytkään hänelle koruja ostamaan.
Niin me sitten elimme ja vaikenimme ja olimme vaiti. Eikä se ollut hauskaa. Ja sunnuntaina me menimme kirkkoon — ei niin paljon uskonnon tähden, mutta nähkääs, Lotta istui siellä penkissä — ja korea hän oli kasvoilleen ja korea oli hänen päähineensä — se, jonka hän oli saanut Adolfilta. Vaikka kyllä hänellä muuten oli varoja itselläänkin — sillä Per Månssonilla oli kyllä rahoja arkun pohjalla.
— No, saiko veljenne tietää, että tekin piditte hänestä?
— Tietysti hän sai. Sillä minä puhuin Lotalle — ja sanoin hänelle, että pidin häntä rakkaampana kuin kukaan koskaan, ja että jos hän pitäisi minusta, saisi hän vielä koreamman huivin kuin Adolfin antama.
Herranen aika, saanko sen! — sanoi silloin Lotta. — Sillä hän oli hulluna kaikkeen, joka sinistä ja punaista oli.
— Sinä pität sitten minusta? — sanoin minä.
— Teillä ei ole suurta eroa — sanoi hän. — Te näytätte yhtä kauniilta kumpikin, sillähän se on kuitti! — Totta totisesti sanoi hän niin — ja mehän olimmekin kaksoset. Ja silloin täytyi minun nauraa. Ja silloin sain minä aimo muiskun. — —
— No, entäs huivi? kysyin minä, kun Ninus oli vähän vaiennut.