— Niin, sen sain minä haettaa kaupungista. Ja se oli kaksi kertaa niin kallis kuin Adolfin antama.
— Silloin Ninuskin menetti rahansa?
— Kyllä, rakkaus on semmoista. Mutta kyllä olikin huivi kaksi kertaa kauniimpi kuin Adolfin. Se oli vielä aivan kuin silkkiä, niin pehmeä ja hieno se oli. Ja Lotta otti sen päähänsä seuraavana sunnuntaina, ja hän oli niin sievä, että pappikin häntä katseli, ja sinä pyhänä ei ollut paljon hartautta kirkossa. Mutta kirkonmenojen jälkeen tuli Adolf hänen luokseen.
— Mistä olet sinä saanut sen huivin? — kysyi hän.
— Oh, sen on Ninus minulle antanut — sanoi Lotta. — Hän on niin hyvä poika.
Nähkääs, minä seisoin taampana ja kuuntelin, vaikka he eivät minua nähneet.
— Missä on minun huivini sitten? — kysyi Adolf.
Se on kotona arkussa. Sitä minä saan käyttää jokapäiväisenä, olen ajatellut.
Mutta silloin muuttuivat Adolfin kasvot ilkeännäköisiksi.
— Kyllä olet koko tallukka! — kirkui hän. — Ja jumalista minä —! Ja hän kohotti nyrkkiään.