Ensi ajat kuluivat. Meillä oli puheenainetta kylliksi, ulkomaailma oli mielissämme vielä selväpiirteisenä.
Mutta vähitellen tulivat unelmat, äänettömyys. Me voimme istua surumielisen vaiteliaina takkavalkean ääressä pitkät ajat.
Lopuksi tuli paha tuuli. Isästä oli ruoka huonoa — vaikka äiti teki kaksi torstaita viikossa, jos torstai merkitsee silavaa ja pannukakkua. Elin väitti, että minä luin kehnosti, ja minä sanoin että hän soitti väärin. Otaksuttavasti äiti vuorostaan riiteli piialle kyökissä.
Menin muonarengin luo katsomaan, kuinka siellä jaksettiin. Hän makasi ja kuorenasi — eukko polki rukkia.
— Makaatko sinä ja röhkit, kun herra tulee!
— Että ei pidä saada olla rauhassa! — murisi hän. — Vai niin, herra! — Hän nousi ylös. — Se oli oikein, että herra tuli täälläkin pistäytymään. Mitäs sinne »yläpuolelle» kuuluu? Herra näkee, kuinka täällä meillä on. Jos minulla olisi edes yksi lapsi, mutta vaimoni ei ole antanut minulle yhtäkään.
— Voisipa kysyä, kenenkä syy se on — mutisi vaimo.
— Kehräätkö sinä ettei kuule toista korvaansa! — riiteli mies.
Vaimo lakkasi.
— Kuinka on karjan laita? — kysyin minä.