Lumen alla.
Ystäväni joka on kotoisin tunturiseuduilta, kertoi:
Tammikuussa eräänä yönä oli niin ankara lumisade, että se kerrassaan uhkasi haudata koko kartanon. Aamusella katselivat kinokset akkunasta sisään.
Mutta meidän onnistui lapioida tie rakennusten välille.
Seuraavana yönä satoi taas lunta. Ja vaivoin voimme me pitää tiet kulkukunnossa. Ne muistuttivat nyt vallihautoja, joiden pohjalla me vaeltelimme.
Olimme valmistautuneet siihen, että talvi tulisi katkaisemaan meiltä yhteyden muiden ihmisten kanssa — se ei ole mitään niin harvinaista täällä pohjoisessa. Ja kellarimme olivat ruokaa ja juomaa täynnä. Me luulimme voivamme kestää oikein pitkän ajan.
Kun me heräsimme kolmantena aamuna, löysimme itsemme haudasta — pimeätä kaikkialla. Lumiraja oli akkunan yläpuolella. Mutta me voimme vielä ylisen aukosta katsella seutua, jossa huoneitten katot ylenivät lumikentästä, ja vuoret ja hongikot kohosivat tummina joukkoina. Laaksosta näkyi kirkontorni. Nyt oli tullut kellonsoitoille loppu. Ihmiset olivat kuolleita toisilleen.
Meitä oli seitsemän elävänä haudattua kartanossa: isä, äiti, serkku
Elin ja minä, muonarenki, hänen vaimonsa ja meidän piikamme.
Nyt piti toisen toistaan huvittaa.
Elin soitti piaanoa ja minun piti lukea ääneen. Isä istui ja hypisteli viimeisiä sanomalehtiä — uuden postin saantiin olisi pitkä aika. Äiti koetteli kyökissä laitella mieliruokiamme. Piikamme tiesi nyt, ettei hän tulisi tapaamaan sulhastaan ensi lauantai-iltana.