Minä huusin Elinille, hän tuli.
— Laskepas korvasi ullakon luukulle! Kuuletko jotakin?
— Siellä suveaa! — huudahti hän. — Siellä suveaa!
Niin, suveamaan se alkoi. Avasimme luukun. Katolta tippui vesi. Ilma kosketti miellyttävästi kasvoihin. Ja me näimme taivaan kuin neulan silmän läpi.
Kuni hullut kiidimme alas isän ja äidin luo. Isäni sanoi, että näinä päivinä ei kukaan saanut mennä käytäviin — alas laskeutuva lumi voisi haudata alleen.
Seudun suhiseva ja helmeilevä lumensulamisaika oli paraillaan. Elin ja minä istuimme yhtämittaa ylisen luukulla. Nojauduimme ulos aukosta ja katselimme, kuinka lumi pitkin talon seinää laskeutui.
Ja taivaskin avautui vähitellen eteemme yhä vapaampana ja sinisempänä.
Ja aurinko paistoi yhä lämpimämmin.
— Katsokaa kevättä! — huudahdin minä.
Ja jonkin sanomattoman suloisen onnen tunteissa vedin minä Elinin luokseni ja suutelin häntä.
Oli kuin olisi soinut huoneen jokaisessa neljässä nurkassa — kaikki oli lumen sulamista…