Seuraavana päivänä kirjoitin hänelle runon ja panin sen hänen ruokaliinansa väliin.
Pöydässä kaikki hämmästyivät.
— Enhän minä tiennyt, että sinä kirjoittaisit runoja — arveli äiti.
— En minäkään — vastasin minä. —
Isä ainoastaan nauroi.
Elin istui ja koetti olla vakavana. Mutta hänen täytyi pitää nenäliinaa suunsa edessä. Luonnollisesti väitti hän, että minä olin varastanut värssyt. Minua kuten muitakin pikku runoilijoita — suututti hän.
Eräänä aamuna sanoi isä:
— Nyt on meillä maaliskuun viidestoista päivä.
Me katsoimme kaikki toisiimme hiljaisesti toivoen vankeutemme loppumista.
Samana päivänä menin minä ylös ullakkoon. Silloin pysähdyin minä kuuntelemaan omituista ääntä.