«Niin, Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!» huudahti Louise vaipuen polvilleen äidin eteen, syleili häntä ja suutelemistansa suuteli hänen käsiään ja vaatteitaan. «Oi, että jälleen saan katsahtaa ylös sinuun, äitini! Voitko antaa minulle anteeksi, että olen ollut niin kurjan heikko ja herkkäluuloinen? En milloinkaan, en milloinkaan anna itselleni sitä anteeksi!»
Louise oli vallan pois suunniltaan; koko hänen ruumiinsa vapisi eikä hän milloinkaan ennen ollut osoittanut semmoista mielenliikutusta. Äidin täytyi käyttää lääkkeitä sekä sielulle että ruumiille – helliä sanoja ja rauhoittavia tippoja – tyynnyttääksensä hänen liikutettua mieltään.
Äiti pakoitti hänen menemään levolle ja istahti sitten hänen vuoteensa viereen, tarttui hänen käteensä ja alkoi haihduttaaksensa äskeisen kohtauksen vaikutuksia, hienosti tutkia hänen mieltänsä kandidaatin ja tilanomistajan suhteen kosijoina. Mutta Louisen valtasi sillä hetkellä ainoastaan yksi ajatus: epäilyksensä onnellinen päättyminen ja kiitollisuus siitä. Nähdessään hänen vähäsen rauhoittuneen äiti lausui syleillen häntä:
«Nuku nyt hyvästi tyttökultani! Minun täytyy jättää sinut erään tähden, joka tuskastuneena odottaa minua, nimittäin isäsi. Hän on ollut kovin levoton tähtesi, mutta minä voin rauhoittaa häntä suoraan kertomalla kaikki mitä täällä olemme puhuneet. Muuten pitää minun lisätä, ettet ole sanonut mitään, joka voisi tehdä meidät levottomiksi. Että minua on paneteltu ja että jotkut minua vieläkin panettelevat, se on hänelle yhtä tuttua kuin minullekin. Hän on auttanut minua kantamaan sitä tyynesti. Hän on niin tosiylevä, niin kunnon mies. Oi Louise, suuri siunaus on, kun miehen ja vaimon, vanhempien ja lasten välillä vallitsee täydellinen luottamus! On niin ihanaa ja suloista rakkaudessa uskoa toisilleen kaikki!»
Viides kohtaus.
Puutarhassa. On aamu. Leivoset livertelevät, narsissit tuoksuvat, tuomenlehdet suhisevat aamutuulosen henkäyksistä, kirsikankukkaset aukenevat mehiläisille, jotka suristen lentävät niiden helmaan. Aurinko paistaa kaikille lapsillensa. Louise kävelee keskikäytävällä ukko Noan saarna kädessään, mutta hänen silmänsä ovat luodut kirjassa olevaan kohtaan, «jolla ei ole vähintäkään tekemistä ukko Noan kanssa». Kandidaatti lähestyy vastaiselta taholta synkännäköisenä, musta orvokki kädessään.
Astuskelevat, tulevat vastatusten ja tervehtivät ääneti.
Jacobi. Saanko puhutella teitä hetkisen? En aio pitkäksi aikaa häiritä.
Louise nyökkää ääneti ja punastuu.
Jacobi. Lähden täältä tunnin perästä, mutta minun täytyy pyytää teitä vastaamaan erääsen kysymykseen ennenkuin – jätän teidät hyvästi.