Louise. Matkustatteko? Minne? Miksi?
Jacobi. Minnekö – on minulle yhdentekevää kunhan vaan pääsen täältä pois! Minkä vuoksi? Siksi etten kestä yhä jatkuvaa tylyyttä erään henkilön puolelta, joka – joka on minulle niin kallis, jonka luulin ennen tunteneen ystävyyttä minua kohtaan. Viimeisenä neljänätoista päivänä olette kohdellut minua tavalla, joka on katkeroittanut elämäni. Ja minkätähden olette niin tehnyt? Olenko ollut siksi onneton, että olen loukannut teitä, tahi herättänyt tyytymättömyyttänne? Mutta miksi kieltäydytte minulle selittämästä sitä? Onko oikein tuomita ketään kuulematta? Ja päällepäätteeksi ystävää, lapsuuden aikaista ystävää! Onko oikein – antakaa anteeksi Louise – onko kristillistä olla niin kova, niin järkähtämätön! – Eikö ole ainoatakaan lempeyden ja sovinnollisuuden sanaa niissä saarnoissa, joita niin mielellänne luette?
Jacobin puhe ilmasi kiivautta, melkein ankaraa vakavuutta, jommoista harvoin huomattiin hänen lempeässä, iloisessa olemuksessaan. Syvästi liikutettuna Louise vastasi hänelle:
«Olen ollut kovin väärässä ja olen kohdellut teitä kovin väärin. Mutta minut oli eksytetty – vastedes ehkä voin sanoa teille millä tavoin. Eilisillasta saakka tiedän kuinka minua on petetty, kuinka olin pettynyt; – nyt, Jumalan kiitos! nyt tiedän, ettei tästä ole moitittava ketään muuta paitsi minua itseäni. Minussa on paljon, paljon moitittavaa itsessäni, myöskin salaperäisyydestäni omaisiani ja teitä kohtaan! Antakaa minulle anteeksi, hyvä Jacobi», hän jatkoi melkein nöyrästi ojentaen hänelle kätensä, «antakaa anteeksi! Minä olen tehnyt teille pahaa» – Louise ei enää pidättänyt kyyneleitänsä – «mutta uskokaa minua, kun sanon ettei minunkaan ole ollut hyvä olla!»
«Kiitos Louise, kiitos!» huudahti Jacobi tarttuen hänen käteensä suudellen sitä ja painaen sen rintaansa vasten. «Oi, miten tuo hyvyys tekee minut onnelliseksi! Nyt voin jälleen hengittää! Nyt voin nöyremmällä mielellä jättää teidät!»
«Minkä tähden teidän pitää matkustaa pois?» kysyi Louise puoleksi pahoilla mielin.
«Sen tähden», vastasi Jacobi, «etten tahdo nähdä sitä kihlausta, joka täällä kyllä piakkoin tapahtuu ja siksi että viime viikkojen tapahtumain johdosta olen vakuutettu siitä, ettette sydämmessänne kanna minkäänlaisia helliä tunteita minua kohtaan!»
«Jos niin olisi», vastasi Louise samalla äänellä kuin ennen, «niin en olisi ollut niin kauan pahoillani!»
«Mitä?» huudahti Jacobi iloisesti, «oi, Louise, mitä sanoja! Mitä uskaliaita toiveita ne voisivatkaan herättää minussa! Saanko ilmaista ne teille, saanko sanoa mitä välistä olen ajatellut ja luullut ja mitä nytkin ajattelen?»
Louise vaikeni ja Jacobi jatkoi: