«Anteeksi!» lausui kandidaatti pyrkien ohitse. Mutta tilanhaltija pidätti häntä ja kysyi innokkaasti ja itsetyytyväisesti hymyillen:
«Kuulkaa ystäväiseni! Voitteko sanoa minulle onko Louise serkkuni puutarhassa? Tulen juuri hänen vanhempiensa luota ja tahtoisin nyt puhutella häntä. Voisitteko ilmoittaa minulle missä hän on?»
«E-en tiedä!» huudahti kandidaatti irtautuen hänestä ja riensi salainen pelko sydämmessä ylös Louisen vanhempien luokse.
Sillaikaa oli tilanomistaja vilahdukselta nähnyt «Louise serkun» puutarhassa ja riensi hänen luoksensa.
Ei ollut mitään uppo-outoa Louiselle, kun kaikkien valmistuskysymysten perästä: «pidättekö Louise serkku kalasta? pidättekö, serkku, linnusta?» y. m. tilanomistaja ryhtyi pääkysymykseen: «pidättekö, Louise serkku, minusta?» Tosin vähän enemmän kautta rantain se kuului; mutta vastaus oli kunnioituksen ja ystävyyden verhoon puettu vakava «en!»
Kandidaatti puolestansa puhui täyden sydämmensä kieltä tunnustaessansa Louisen vanhemmille rakkautensa ja toiveensa. Tosin Jacobilla ei silloin vielä ollut virkaa puhumattakaan omaisuudesta, mutta hänellä oli paljon toiveita ja keskellä niitä oli aurinkona ja tukena hänen ylhäisyytensä O***! Laamanni ei luottanut semmoiseen tukeen, Elise ei rakastanut pitkää kihlausaikaa, mutta kumpikin rakasti Jacobia, kumpikin tahtoi ennen muuta lapsellensa tosi onnea ja menestystä. Ja niin tapahtui, että monen neuvottelun perästä, kuin Louisea ensin oli tutkittu ja vanhemmat olivat huomanneet hänen todellakin toivovan samaa kuin Jacobikin – huomanneet, että Louise luuli tulevansa onnelliseksi hänen kanssansa. Jacobi sai heidän juhlallisen suostumuksensa kihlaukseensa, hänen ensin kuitenkin mitä innokkaimmin vastustettuaan kihlauksen lykkäämisehdotuksia. Siten oli hän kihloissa Louisensa kanssa saman päivän iltapuolella, jolloin aamuaurinko oli ollut heidän välinsä selvityksen todistajana. Jacobi oli sanomattoman onnellinen; Louise tyyni mutta lempeä. Henrikin mielestä «hänen majesteettinsa oli melkein liian armollisen näköinen». Ehkä hänen miettiväisyytensä johtui siitäkin, että hän jo mietti Jacobin liinavaatteiden lisäämistä ja kuntoonsaattamista; hän jo mielessään pani kuteille hienon palttinakankaan. Louise oli todellakin kernaasti suostunut kihlaukseen Jacobin kanssa, etupäässä – kuten hän tunnusti Eeva siskolleen – voidakseen paremmin hoitaa hänen asioitansa. Hyvä lukijani, ja jos olet kandidaatti, hyvä kandidaattini, suo anteeksi vanhimmalle siskollemme, että hän noin vähän «armosta» antoi suostumuksen. Me voimme vakuuttaa, että kandidaatti ei siitä pahene. Niin Jacobi ainakin itse näkyi uskovan, ja hänen ilonsa, hänen hellyytensä näkyi olevan vallan omansa karkoittamaan tuomiokirkkomaisuuden Louisen käytöksestä. Tämä seikka ynnä sisarusten vilpitön ilo Louisen kihlauksesta Jacobin kanssa, josta näkyi miten hellästi he häntä rakastivat, silittivät rypyt laamannin otsasta ja saattoivat Elisen sydämmen sykkimään suloisimmasta mielihyvästä. Etenkin Henrik lausui ääneen ja vilkkaasti ilonsa siitä, että hän sai rakastetun ystävänsä ja opettajansa langoksensa, oikeaksi veljeksensä.
«Ja kuuleppas nyt lankoseni!» hän lausui arvokkaasti vilkaisten Louiseen, «ota vaari isännyydestäsi, veikkoseni, äläkä laske akkavaltaa taloosi. Kun nait kuningattaren, niin tulet kuninkaaksi, ymmärräthän! ja sinun pitää olla arka majesteetinarvostasi. Ja kun muijasi on tuomiokirkon näköinen, niin ole sinä kuin viimeinen tuomio ja jyrise sen mukaan!... sinä naurat! Sinun ei todellakaan pidä ottaa veljellisiä neuvojani noin kevyeltä kannalta, vaan paina ne mieleesi, ja... Mutta hyvät ystävät, eikö meidän pitäisi saada pienoinen booli? Eikö pitäisi, äitiseni? Tottahan. Minulla on kunnia itse seoittaa se. Eikö meidän pitäisi juoda heidän majesteettiensa maljat. Boolin minä seoitan kuin .... sokuria ja pomeransia. Boolia! Boolia!»
Niin sanoen Henrik kädet ojennettuina ryntäsi salin ovelle, se aukeni samassa ja Henrik syleili hovimarsalkanrouvaa.
«No hyvänen aika! No totta tosiaan!» huudahti tämä, «no hyväinen aika! No he, he, he, he! Mitä täällä on tapahtunut? Eihän hän toki, ystäväiseni, luullut saavansa eukkoa syliinsä! He, he, he, he!»
Kunnioittavasti ja herttaisesti pyysi Henrik anteeksi; kertoi innostuksensa syyn ja vastakihlatut esiteltiin Gunilla rouvalle. Gunilla rouva ensin vähäsen ällistyi ja tuli sitten liikutetuksi. Kyynelsilmin hän ensiksi syleili Eliseä, sitten Louisea ja Jacobiakin. «Jumala siunatkoon teitä!» hän lausui hellästi ja sydämmellisesti. Sitten hän kalpeana ja ääneti istahti sohvaan ja hänen omat surulliset muistonsa näyttivät puhuvan hänelle siitä suruisasta raskaasta päivästä, joka usein seuraa kihlauksen valoisata aamua. Siinäkö oli syy, vai voiko hän muuten pahoin, mutta hän tuli yhä kalpeammaksi. Gabrielle juoksi tuomaan hänelle lasillisen vettä ja törmäsi avatessansa oven äkkiarvaamatta yhteen assessorin kanssa, joka samassa astui sisään. Hiljaa huudahtaen hän pelastui odottamattomasta yhteentörmäyksestä. Assessori katsahti hyvin kummastuneena häneen ja aikoi juuri antaa hänelle jonkun uuden nimen, mutta oli samassa kaikkien nuorten ympäröimänä.