«Kas niin, kas niin!» hän lausui, «mikä nyt on hätänä? Minkätähden ahdistatte minua noin? Enkö saa olla rauhassa? En tahdo tanssia, Henrik herraseni! Älä huuda puhki korviani, Petrea neiti! Mitä kummia? Kihloissa? Mitä? Kuka? «Meidän vanhin siskomme!» Herranen aika, antakaa minun istahtaa ja pistää vähäsen nuuskaa! «Vanhimpamme kihloissa; – sehän on kauheata!.... Ui, ui!.... Sehän on liiankin kamalaa! Ui, ui, ui! Huh!.... se oli oikein ilettävää! Hu ... u... u... uh!»

Assessori puhki ja tuhri nuuskaa hyvän aikaa ja perhe, joka tunsi hänen tapansa, nauroi herttaisesti, paitse Louise, joka punastui ja oli vähällä pahastua hänen päivittelemisestänsä, etenkin «ilettävä» sanasta. Vihdoin pisti assessori nuuskarasiansa taskuunsa, nousi ja lausui:

«Täytyy kai mukaantua siihen, joka ei enää ole autettavissa. Mikä on kirjoitettu, se on kirjoitettu. Ja kun on kirjoitettu, että tämän siunatun, parantumattoman ihmis-suvun pitää lisääntymän, niin – Herran nimessä olkoon onneksi! Onnea ja siunausta, rakkaat ihmislapset!» Ja sitten hän sydämmellisesti pudisti Jacobin ja Louisen käsiä ja Louise vastasi hänen kädenpuristukseensa vaikkei ollutkaan tyytyväinen hänen onnentoivotuksensa muotoon.

«En kuuna päivänä», lausui Henrik «ole kuullut niin surkeita, onnentoivotuksia. Hovimarsalkanrouva ja setä varmaankin ovat alakuloisella tuulella tänään. Mutta nyt ukko istahtaa hänen viereensä ja silloin on meillä toivo pian nähdä heidän panevan vireille pienen, kunnon riidan.»

Mutta ei! Ei riitaa syntynytkään sinä iltana assessorin ja Gunilla rouvan välillä. Assessorilla oli uutinen kerrottavana hänelle ja sen sanat olivat vähällä takertua ukolla kurkkuun ja nostivat kyyneleet vanhalle rouvalle silmiin. «Pyrrhus oli kuollut!»

«Se oli aivan virkeä eilen», kertoi assessori, «ja nuoleskeli kättäni kun jätin sen yöksi. Tänään se halukkaasti joi aamukahvinsa ja paneutui sen perästä maata tyynyllensä; – kävin sitä katsomassa ennen kuin läksin ulos. Kun tulin kotiin päivällisille ja juuri iloitsin siitä, että saisin syödä yhdessä pikku kumppanini kanssa, se makasikin kuolleena tyynyllänsä!» Paljon ja kauan Gunilla rouva ja assessori puhuivat pienestä yhteisestä suosikistansa, ja tulivat siten varsin hyviksi ystäviksi.

Jeremias Munter oli muuten sinä iltana tavallista moittivammalla tuulella. Synkästi hän katseli vastakihlatuita.

«Niin», hän lausui ikäänkuin itsekseen, – «jospa vaan voisi luottaa itseensä, jospa vaan tarkasti tuntisi itsensä, niin voisi myöskin syystä toivoa tekevänsä toisen onnelliseksi ja itse samalla tulla onnelliseksi hänen kanssansa!»

«Sen verranhan toki jokainen tuntenee itseänsä, että voipi olla varma siitä, ennenkuin vapaaehtoisesti yhdistää kohtalonsa toiseen!» lausui Louise sangen lujalla luottamuksella.

«Sen verran, sen verran!» toisti assessori kiivaasti. «Mitä vielä! Ken tietää sen verran? Ette ainakaan te, siskoseni, sen voin teille vakuuttaa. Oi!» hän jatkoi sitten katkeran alakuloisesti, «ihminen voi kauheasti pettää itseänsä elämässä. Onko olemassa ketään, joka – jos hän vaan tuntee itsensä – ei ole tarvinnut katua ystävällensä, rakkaudellensa, paremmalle tiedollensa osoittamaansa uskottomuutta. Oman voiton pyynti, ihmisen kurja itsekkäisyys! Missä on se soppi, jonne ne eivät hiivi? Kurja, pieni minä, eikö se aina tunkeudu esiin? Eikö itsekkäät syrjäajatukset, sivutarkoitukset, muka hyvätteot...?»