«Ettekö sitten tunne ainoatakaan hyvettä, mitään puhdasta jaloutta ja kuntoa, jota voisitte ihailla?» kysyi Henrik, «eikö historia näytä meille...»
«Historiako?» huusi asessori, «älä puhu siitä, älä vetoa siihen! Ei, jos minä voisin uskoa johonkin hyveesen niin se olisi semmoiseen, josta historia ei mitään tiedä, josta se ei voi saada selvää. Se piilee ainoastaan niissä, joilla ei ole ollut mitään osaa näyteltävänä elämän näyttämöllä ja jotka eivät siis ole saaneet vastaanottaa kätten taputuksia. Heissä mahdollisesti voipi olla jotakin täysin puhdasta, täysin kaunista ja pyhää. Oi! tahdon uskoa sen, vaikka – en löydä sitä itsestäni! Olen tutkinut oman sieluni enkä voi löytää sieltä mitään – puhdasta. Mutta voihan sitä olla muissa; tahdon ainakin uskoa sen. Sydämmeni voi heltyä ajatellessani, että täydellisen puhdasta ja epäitsekästä hyvettä voisi olla olemassa. Herra jumala, miten ihmeen ihanaa! Ja olkoon tämä sielu missä hyvänsä maailmassa, palatsissa tahi mökissä, puettuna kultavaatteesen tai ryysyihin, mies tahi vaimo, joka vältellen maailman ylistystä ja peläten oman sydämmensä kattelevia ääniä rehellisesti täyttää velvollisuutensa, olkoot ne vaikka kuinka raskaat ja huomiota herättämättömät tahansa, joka huomaamattomassa sopukassansa tekee työtä ja rukoilee, sitä henkilöä minä ihailen ja rakastan, asetan korkealle yli kaiken maailman Cesarien ja Ciceroiden.»
Laamanni oli sitä kuullessansa hypähtänyt ylös ja lähestynyt keskustelevia. Hän laski hiljaa kätensä puolisonsa olalle, hän katseli lapsiansa; hänen silmänsä säihkyivät.
«Aikamme» – jatkoi Jeremias Munter hänelle tavattomalla innostuksella – «meidän aikakautemme tuskin käsittää paljoa tämmöisestä suuruudesta. Se kiittää julkisesti itseänsä ja ansaitsee juuri sen tähden niin vähän kiitosta. Kaikki ihmiset tahtovat olla erinomaisia ja mainioita, tahi ainakin näyttää siltä. Jokainen astuu esiin ja huutaa ääneen: «Minä, minä!» Ei nainenkaan enää älyä huomaamattoman tilansa jaloutta; hänkin tahtoo toitottaa maailman kuuluviin «minäänsä!» Tuskin kukaan enää tahtoo sydämmestänsä lausua sinä. Ja kuitenkin – siinä sinässä, jonka tähden ihminen unohtaa itsekkään minänsä, siinä on hänen puhtain ja paras onnensa. Tosin voi näyttää suurelta, tosin voi olla hurmaavaa – vaikka silmänräpäykseksikin vaan – saada nimensä kaiken maailman kuuluviin; mutta kun muinaisina aikoina miljoonat ihmiset miljoonien perästä yhtyivät rakentamaan temppeliä Korkeimmalle olennolle ja sitten vaipuivat unhotuksiin, nimetönnä antaaksensa Hänen nimensä, Hänen kunniansa näkyä – tottahan se oli suurempaa, tottapa siinä oli ihmisystävällisyyttä!»
«Te puhutte kuin itse kuningas Salomo, setä Munter!» huudahti Petrea ihastuksissaan. «Teidän pitäisi todellakin ruveta kirjailijaksi, teidän pitäisi kirjoittaa kirja...»
«Kirjoittaako? Minkä tähden? Antaakseni yllykettä ihmisen kurjalle turhamaisuudelle? Kirjoittaako – sitä vielä!»
«Jokaisella ajalla on oma temppelinrakentamistapansa!» huomautti Henrik silmissään kaunis ilme.
«Ei!» jatkoi assessori silminnähtävällä inholla. «Ei, en tahdo kirjoittaa, mutta minä tahtoisin – elää! Olen välistä uneksinut, että voisin elää!...» Hän vaikeni; eriskummallinen liikutus kuvastui hänen kasvoissaan, hän nousi, tarttui kirjaan ja katsoi siihen, sitä lukematta. Hetken perästä hän hiipi hiljaa ulos.
Perheenjäsenet keskustelivat sinä iltana erittäin vilkkaasti ja tuon leikillisen vakavuuden tuloksena oli, että he yhdessä vetäisivät kortensa temppelirakennukseen, siinä merkityksessä kuin assessori oli sitä kuvannut ja ylistellyt, kukin omilla aseillaan ja voimiensa mukaan.
Laamanni astui edestakaisin huoneessa, otti harvoin osaa keskusteluun, kuunteli vaan ja hymyili usein hyväksyen. Näytti siltä kuin Jeremias Munterin sanat olisivat herättäneet hänessä jonkinlaisen alakuloisen mielialan. Muutamia lämpimiä sanoja hän lausui ystävänsä ylistykseksi.