«Puhtaampaa ihmissielua ei ole!» hän sanoi, «ja hän on sen kautta vaikuttanut sangen paljon hyvää minuun. Moni ihminen harrastaa hyvää ja tekee sitä myöskin, mutta harvalla on siihen määrin puhdas luonto, täydellisesti jalo tarkoitusperä kuin hänellä!...»
«Oi! jospa voisi saattaa häntä vähän onnellisemmaksi, vähän tyytyväisemmäksi elämään!» lausui Eeva.
«Ehkä ottaisit sinä sen tehtävän?» kuiskasi hänelle Petrea veitikkamaisesti.
Suudelma, melkein liian kuuluva, käänsi nyt kaikkien katseet kandidaattiin ja Louiseen, joka siitä uhkarohkeasta teosta loi häneen sangen epäarmollisen ja ankaran katseen. Henrik vakuutti kandidaatin siitä vallan masentuneen.
Erottuaan illalla – kandidaatti pyysi ja sai – «armosta» pienen suukkosen anteeksiannon ja sovinnon merkiksi tuon suuren jälkeen – etsivät yhteisen keskustelun tarpeesta Elise ja Louise toinen toisensa, ja äidin yksityisessä huoneessa alkoi seuraava keskustelu:
«Tyttökultani!» sanoi äiti, «mistä tuli noin äkkiä Jacobin kosiminen? En milloinkaan olisi voinut luulla sen niin pian tapahtuvan. Olen vieläkin vallan ällistynyt siitä, että nyt olet kihloissa!»
«Niin olen minäkin!» vastasi Louise, «tuskin itsekään käsitän, että niin on käynyt. Jacobi tuli aamulla vastaani puutarhassa. Hän oli suruissansa, oli pahoillansa ja tahtoi matkustaa pois, siksi että hän luuli minun kohta menevän kihloihin Tuure serkun kanssa. Silloin pyysin häneltä anteeksi entistä tylyyttäni ja annoin hänen huomata miten laitani oli. Siiloin hän puhui minulle tunteistansa ja toiveistansa niin kauniisti ja erinomaisen hellästi, ja silloin – niin, en oikein tiedä miten kävi, mutta hän sanoi minua Louiseksensa, ja minä pyysin häntä menemään puhumaan vanhempieni kanssa!»
«Ja samaan aikaan lähettivät vanhempasi tyttärellensä toisen kosijan saamaan häneltä joko myöntävän tahi kieltävän vastauksen. Tuure serkku raukka! Hän näkyi niin varmasti toivovan myöntävää. Mutta tiedätkö, Louise, että todellakin viime aikoina olen luullut Östanvikin ja sen komeuksien hiukan houkutelleen sinua! Ja nyt – etkö todellakaan kadu ja kaipaa sitä runsautta ja maallista menestystä, jotka olet täten hylännyt?»
«Kaipaanko? En, en nyt enää! Ja kuitenkin valehtelisin jos kieltäisin sen olleen minulle kiusauksena. Mutta juuri sentähden en milloinkaan tahtonut nähdä Östanvikiä, kun tiesin miten väärin olisi ollut antaa sen vaikuttaa päätökseeni, kun en milloinkaan voisi pitää Tuure serkun kaltaisesta ihmisestä ja kun sitäpaitsi olen pitänyt niin paljo Jacobista jo monta vuotta. Kerran oli kuitenkin kiusaus hyvin lähellä. Se oli silloin kun kiikuin Tuure serkun pehmeissä landoovaunuissa matkalla tänne Akselholmasta. Silloin minä ajattelin, että olisi hauska olla semmoisten vaunujen omistajana ja kulkea noin mukavasti ja komeasti elämänsä loppuun asti. Mutta sinä hetkenä olin onneton; elämä oli kadottanut parhaan arvonsa – usko niihin joita enimmin rakastin oli myrkytetty, – oh! minussa riehui niin kauheita epäilyksiä kaikkeen maailman hyveesen ja silloin minusta hetkisen tuntui kuin olisi parasta nukkua koko elämänsä ja siihen soveltui erinomaisesti landoovaunujen pehmeä huojuminen. Mutta nyt – oi! nyt on, Jumalan kiitos, tuo raskas unennäkö kadonnut; nyt on elämä minulle jälleen selvä ja minä näen kuljettavani tien. Nyt en välitä landoovaunuista enemmän kuin työntökärryistä. Niin, vaikka koko elämäni tulisi ahkeroivaksi työpäiväksi, niin kiitän siitä kuitenkin hartaasti Jumalaa. Työskenteleminen niiden hyväksi, joita innokkaasti kunnioittaa ja rakastaa, on iloa, enkä minä pyydä mitään muuta kuin vastedes saada toimia ja elää vanhempieni, sisaruksieni ja sen hyväksi, joka tänään on Jumalan edessä tullut puolisokseni!»
«Jumala kyllä siunaa sinua, hyvä, puhdassydämminen tyttöseni!» lausui äiti syleillen häntä ja ilon ja rakkauden kyyneleet vuotivat sinä iltana.