Toinenkin kosiminen.
Varhain seuraavana aamuna lähetettiin Eevalle kaunis kimppu ihania sammalruusuja, joiden välistä pilkisti esiin kirje. Eeva avasi sen ja luki seuraavaa:
«Olen uneksinut että voisin elää, – elää täydellisempää ja kauniimpaa elämää kuin mikään romaani milloinkaan on osannut kuvailla. Pikku Eeva neitoseni, jota niin usein olen kantanut sylissäni, – hyvä nuori immyt, jota tahtoisin koko elämäni kantaa sylissäni, sinun täytyy kuulla mitä olen uneksinut, mitä vieläkin välistä uneksin!
Minä uneksin olevani kallio, rosoinen, ruma ja hedelmätön. Mutta sydän sykki kallion sisässä, vangittu sydän. Se sykki itsensä veriseksi vankilansa muuria vastaan, sillä se ikävöi ulos auringonpaisteesen, mutta ei jaksanut murtaa kahleitansa. Se itki kallion kovuutta, itki sitä, että kallio on hänen elämänsä vankilana. Silloin tuli nuori immyt, valkea, hellä enkeli tuli astuen metsästä ja laski kalliolle lämpöisen, liljanvalkoisen kätösensä ja kosketti sitä puhtailla huulillansa kuiskaten vapauttavan loitsusanan. Silloin aukeni kivikuori ja sydän, tuo vangittu sydänraukka näki päivän valon! Nuori tyttönen meni sisään sydämmenkammioon ja sanoi sitä kodiksensa. Silloin kasvoi äkkiä tuosta autuaasta sydämmestä ihania ruusuja, jotka tuoksuivat vapauttajalle ja sydämmen kammio paisui hänelle korkeaksi temppeliksi; sen paljaat seinät koristautuivat hänelle tuoreilla lehtilöillä ja jalokivet säihkyivät auringonsäteissä niiden lomitse. Minä heräsin autuudentunteesta, joka oli liian suuri tässä elämässä kannettavaksi, minä heräsin, oi! poissa olivat ruusut, poissa ihana, immyt, mutta minä olin niinkuin ennenkin jäykkä, ruma, iloton kallio. Mutta, nuori neitonen! katso, ei ole milloinkaan sitten se ajatus jättänyt minua, että ne ruusut, jotka näin unissani olisivat kätkettyinä minussa, että ne vielä voisivat kukkia, voisivat ilahuttaa ja tehdä onnelliseksi; minusta tuntuu että tämä ahdas, nureksiva rinta voisi laajeta hellästä koskettelusta, että sieltä löytyisi jalokiviä, jotka kirkkaasti säteilisivät sille, joka houkuttelisi ne päivän valoon... Nuori, hellä neitonen! Tahdotko, tohditko koettaa? Etkö tahdo laskea lämpöistä kätöstäsi kalliolle. Etkö tahdo lempeästi hengittää siihen. Oi! todellakin, todellakin se pehmenisi sinun käsissäsi, se kasvattaisi sinulle ruusuja, se muodostuisi sinulle temppeliksi, missä kiitosvirret kaikuisivat, se olisi täynnä rakkautta!...
Minä tiedän olevani vanha, ennenaikainen vanhus; tiedän olevani ruma, ikävä, vastenmielinen, ehkä naurettavakin, mutta – en luule luonnon tahtoneen minua semmoiseksi. Olen vaeltanut elämäni niin sanomattoman yksin. Ei isä, ei äiti eivätkä sisarukset ole seuranneet minua elon tiellä; ei auringonpaiste ole valaissut lapsuuttani eikä nuoruuttani; taistellen vaikeuksien kanssa vaelsin yksin elämäni tietä. Kerran turvauduin ystävään – hän työnsi minut pois – niin kasvoi kallio sydämmeni ympäri, niin muuttui olemukseni kovaksi, rumaksi ja rosoiseksi. Pitääkö se aina jäädä semmoiseksi? Eikö minun elämäni milloinkaan puhkea kukoistukseen maan päällä? Eikö mikään tuulahdus taivaasta loihdi ruusujani eloon?
Pelkäätkö ärtyisää luontoani? Oi, sinä et ole huomannut miten ainoa katse vaan, sana huuliltasi karkoittaa kaikki pilvet otsaltani. Ei senvuoksi että olet kaunis, vaan sentähden että olet puhdas ja hyvä. Tahdotko opettaa minuakin hyväksi? Sinulta mielelläni oppisin. Sinulta tahtoisin oppia rakastamaan ihmisiä ja nähdä maailmassa enemmän hyvää kuin tähän asti olen nähnyt. Sinulle tahtoisin elää, vaikk’en maailmalle. Olkoon maailma minusta mitään tietämättä ennenkuin risti haudallani kertoo: «tässä lepää...»
Oi, suloista on elää salassa maailman myrkyttäviltä katseilta, myrkyttäviltä, olkoot ne sitten moittivia tahi kiittäviä; suloista on pysyä sen huomiosta saastumatonna! Mutta vielä ihanampaa on kuitenkin olla yhden lempimänä, omistaa lempeä ja rehellinen ystävä, joka on oma puoliso! Suloista on saada hänen puhtaasta sielustansa tarkastaa omaansa kuin kirkkaasta peilistä, nähdä siitä jokainen oman sielunsa pilkku ja siten puhdistautua suuren koetuksen päivää varten!
Mutta puhunhan minä vaan itsestäni ja onnestani! Oi, minua itsekästä, minua pahaa itsekästä olentoa! Voinko saattaa sinutkin onnelliseksi, Eeva? Eikö ole uhkarohkeata minun pyytää... Oi, Eeva, rakastan sinua sanomattomasti! Lasken itsekkään minäni sinun käteesi; – tee sille mitä tahdot! Se on kuitenkin aina oleva
Sinun!»
Tämä kirje teki Eevan surulliseksi ja levottomaksi. Hän olisi niin mielellään tahtonut sanoa «tahdon» ja saattaa ihmisen, niin hyvän ihmisen onnelliseksi, mutta niin monta ääntä hänen sielussansa huusi «ei!»