Hän kysyi vanhemmiltansa ja siskoiltansa neuvoa. «Hän on niin hyvä, niin oivallinen!» hän sanoi, «ah, jospa voisin oikein rakastaa häntä! Mutta sitä en voi. Ja sitten hän on kovin vanha! Eikä minulla ole ensinkään halua mennä naimisiin; minä olen niin onnellinen kodissani!»
«Älä sitten jätä sitä!» huusivat vanhemmat ja siskot yksimielisesti. Isän, oikein pisti vihaksi tuo kosinta; äidinkin mielestä oli vallan mahdotonta, että hänen kukoistavasta Eevastansa ja Jeremias Munterista tulisi pari. Ei ainoakaan ääni puhunut assessorin puolesta paitsi pikku Petrean ja salainen huokaus Eevan omassa sydämmessä. Kaikkein neuvottelujen seurauksena oli seuraava vastaus, jonka Eeva kyynelsilmin kirjoitti kosijalleen:
«Paras, hellä ystäväni!
Oi, älkää suuttuko minuun, mutta minä en voi tulla teille siksi kuin haluatte. En varmaan milloinkaan mene naimisiin; olen siksi liian onnellinen kodissani. Oi, varmaankin se on itsekästä, pelkään mä, mutta en voi sille mitään. Antakaa minulle anteeksi! Pidän teistä kuitenkin niin paljon ja sydämmellisesti enkä milloinkaan rauhoitu, ellette vast’edes kuten tähänkin asti rakasta
pikku Eevaanne.»
Oli ilta kun Eevalle lähetettiin kaunis ja kallisarvoinen ompelulipas ynnä seuraavat rivit:
«Niin, niin! Voin kyllä arvata että rosoinen kallio oli vastenmielinen. Hän ei tahtonut uskaltaa laskea hienoista kätöstänsä siihen, pikku Eva neiti; hän ei välittänyt hengittää lämpöisesti ruusuraukoilleni. Jääkööt ne siis hautaansa. Nyt matkustan pois enkä näe häntä jälleen ehkä vuosikausiin. Mutta tulimmaista; koska hän antaa minulle rukkaset, niin saa hän itse lippaan sijaan! Ostin sen – morsiamelleni, Eevalleni! Nyt pitää Eevan kuitenkin saaman se ja käyttää sitä minun tähteni. Hän voi lähettää sen takaisin kun lakkaan olemasta hänen
uskollinen ja harras ystävänsä.»
«Eihän hän vaan katune?» kysyi laamanni levottomasti puolisoltaan, kun näki Eevan katkerasti itkevän ompelulipas sylissään. «Mutta ei auta! Hänkö menisi naimisiin, ja vieläpä Munterin kanssa?! Eevahan on vasta lapsi. Mutta niin on tässä maailmassa; kun on saanut tyttärensä jotenkuten kasvatetuiksi ja säädyllisiksi: kun juuri alkaa saada oikein iloa heistä, silloin pitää antaa heidät luotansa ja antaa heidän matkustaa vaikka Kiinaan, jos kosija on kiinalainen. Se on sietämätöntä! En soisi pahimmalle vihamiehellenikään semmoista ristiä kuin naimaikäiset tyttäret ovat. Eikö tuossa Schwartzkin rupea asettelemaan koukkujaan Saaralle? Herra Jumala vieläkö nyt joudumme tekemisiin uuden kosijan kanssa?»