Laamanni oli tietämättänsä lausunut toden sanan. Schwartz oli todellakin virittänyt yhä ahtaampia ansoja Saaran ympäri, ja tahtoessaan muka olla vapaana hänen vallastansa muuttui Saara päivä päivältä yhä levottomammaksi ja arkaluontoisemmaksi. Äiti oli levoton hänen suhteestansa Schwartziin eikä enää tahtonut jättää heitä kahdenkesken soittotunneilla, ja tuo vahtiminen ärrytti Saaran ylpeyttä. Saamansa vakavat vaikka lempeät varotukset hän otti vastaan kovin maltittomasti ja halveksivasti. Ainoastaan laamannille Saara ei näyttänyt olemuksensa synkkää puolta; hänen katseensa ja läsnäolonsa näytti tavallaan hallitsevan häntä; ehkä myöskin juuri hän koko perheestä rakastikin häntä enemmän kuin kukaan muu, Petreaa lukuunottamatta.

Eräänä iltana istui Saara ääneti kirjaston ikkunassa, nojaten kauniin päänsä käteensä. Petrea istui jakkaralla hänen jalkainsa juuressa; hänkin oli vaiti, mutta katseli välistä Saaraa hellästi Ja levottomasti. Ajatuksiinsa vaipuneena melkeinpä synkästi katsahti Saarakin välistä häneen. «Petrea», hän äkkiä lausui, «mitäpä sanoisit jos kohta odottamatta läksisin luotasi suureen maailmaan enkä milloinkaan enää palaisi?»

«Mitäkö minä sanoisin?» vastasi Petrea purskahtaen itkuun, «ah, minä en sanoisi sanaakaan, vaan paneutuisin kuolemaan surusta!»

«Rakastatko todellakin minua niin paljon, Petrea?»

«Rakastanko sinua? Oi Saara! jos matkustat pois, niin ota minut mukaasi, piiaksi, kamarineitsyeksi! Kaikki tahtoisin tehdä hyväksesi.»

«Petrea kulta! Rakasta Saaraa, mutta älä seuraa häntä!» kuiskasi Saara kiertäen käsivartensa Petrean kaulaan ja suudellen hänen itkusilmiään.

«Minun mielestäni on kauhean raukasevaa tänä iltana!» lausui Henrik nyrpeästi. «Eihän tässä saa pientäkään seuraa koolle, ei rahtuistakaan soittoa eikä laulua, ei keskustelun alkuakaan! Tuntuu ilmassa kuin olisi maanjäristys tulossa. Luulenpa tuon siunatun Afrikan valmistaman meille rajuilmaa. Petrea itkee kuin Trollbättan. Jo tuossa astuvat ihmiset parittain, istahtavat nurkkiin, supattavat ja kuiskailevat ja suutelevat hurskaista vanhemmistani alkaen ymmärtämättömiin siskoihini asti! Kuningas ja kuningatar istahtavat umpimähkään minne sattuu niin elävien olennoiden kuin muidenkin esineiden päälle. Olivatpa he tottamaar istahtamaisillaan päälleni tuolle sohvalle. Mutta minä toimitin «tout d’un coup», yhdellä iskulla täydellisen mullistuksen!... Kihloissa olevat ihmiset ovat kauhean ikävät! Eivätkö ole Gabrielle? He eivät näe eivätkä kuule, enkä minä luule heidän osaavan puhuakaan, paitsi keskenään.»

Myöhään yöhön paloi tuli Saaran huoneessa. Hänen päiväkirjansa piti hänet kauan valveilla. Hän kirjoitti siihen hätäisesti epävakavalla kädellä:

«Siis huomenna! Huomenna on kaikki lausuttu ja minä – sidottu.»

»Minä tiedän että se vaikuttaa tuskin mitään, mutta kuitenkin sitä pelkään. Oi, sinua ennakkoluulojen ja muodollisuuden voimaa!»