«Kyllä tiedän ketä voisin rakastaa!... Hänen silmissänsä on puhtautta, voimakasta puhtautta, joka voittaa minut. Mutta millä silmillä hän katselisi minua jos näkisi...?»
«Minun täytyy mennä! Sitäpaitsi minulla ei ole valitsemisen varaa! S. on saanut minut verkkoihinsa – häneltä lainaamani kulta sitoo minut – toistaiseksi! Sillä minä en tahdo että he siitä tietäisivät – ja halveksisivat minua. Minä tiedän että he uhraisivat kaiken omaisuutensa vapauttaaksensa minut; mutta minä en tahdo olla niin halpa!»
«Ja mitäpä minä puhun vapauttamisesta? Siihenhän minä juuri menenkin; – vapauden ja kunnian elämään! Vaan lyhyen hetkisen minä kumarrun ikeen alle, ainoastaan voidakseni sitä ylpeämmin kohota. Ei ole nyt aikaa vapisemiseen ja epäröimiseen; pois kaikki kyyneleet! Ja sinä Volney! vahva, uljas ajattelija, auta minua! Opeta minulle, jos kaikki muu horjuu, rauhallisesti lepäämään omassa voimassani!»
Saara vaihtoi nyt kynän kirjaan ja sydänyö tuli ennenkuin hän sen sulki ja nousi tyynenä ja kylmänä ja meni etsimään unen lepoa.
Maanjäristys, josta Henrik oli puhunut, tuli todellakin seuraavana päivänä. Sen ensimmäinen aihe oli kirje laamannille Schwartzilta, joka siinä pyysi Saaraa omaksensa. Hän lausui siinä, että hänen ainoa omaisuutensa oli taiteensa, mutta sanoi myöskin olevansa varma siitä, ettei hänen vaimonsa tarvitsisi kärsiä mitään puutetta. Hän aikoi nyt lähteä kiertämään ympäri Europpaa konserttimatkalle ja hänen toivomuksensa oli saada mukaansa Saara, jonka suostumuksesta ja rakkaudesta hän sanoi olevansa varma. Laamanni kyllä hyväksyi miehissä jonkinmoista itseensäluottamista, mutta Schwartzin kirje hengähti semmoista vallatonta varmuutta ja taiteilija-itserakkautta, että laamannia oikein inhotti. Sitäpaitsi häntä loukkasi vaatelias tapa, jolla Schwartz puhui hänestä, jota laamanni rakasti kuin omaa tytärtänsä ja jo pelkkä ajatus, että hänet yhdistettäisiin Schwartzin kaltaiseen mieheen
tuntui hänestä inhottavalta. Hän oli melkein varma siitä, että Saara ei rakastanut Schwartzia ja hän odotti malttamattomasti saadaksensa kieltää hänen vaatimuksensa sekä samalla sulkea häneltä talonsa oven.
Elise oli täydellisesti samaa mieltä kuin miehensäkin, mutta ei ollut yhtä varma kuin hän Saaran tunteista. Saara kutsuttiin vanhempien luokse. Laamanni antoi hänelle Schwartzin kirjeen ja odotti levottomasti hänen lausuntoansa siitä. Saara kalpeni silmänräpäykseksi siitä vakavasta, läpitunkeavasta katseesta, jonka laamanni loi häneen, mutta selitti suostuvansa Schwartzin tarjoukseen. Kummastusta ja suuttumusta kuvastui laamannin kasvoille. Hetkisen vaitolon jälkeen lausui äiti:
«Oi Saara! Oletko miettinyt tätä? Onko Schwartz sinun mielestäsi mies, joka olisi omansa saattamaan vaimonsa onnelliseksi?»
«Minut», vastasi Saara, «minut hän voi tehdä onnelliseksi toiveitteni mukaan.»