«Et milloinkaan – et milloinkaan voi hänen kanssansa saavuttaa kodin onnea!»
«Hän rakastaa minua ja voi tuottaa minulle autuutta, jommoista en täällä saa maistaa. Aikaisin kadotin isän ja äidin ja siinä kodissa, joka armeliaisuudesta avautui minulle, kaikki yhä enemmän kylmenevät minulle!»
«Oi, älä usko sitä, Saara! Mutta, jos niin olisikin – eikö sinussakin ole vähän syytä siihen? Tahdotko todellakin panna kahta rikkaa ristiin tullaksesi rakastetuksi; tahdotko millään tavalla tukehuttaa ja vastustaa sitä, joka tekee sinut vähemmän rakastettavaksi?»
«Jos minua ei rakasteta vikoineni, niin voin olla ilman muiden rakkautta. Luonto lahjoitti minulle intoisat tunteet ja taipumukset: en voi hillitä niitä.»
«Et tahdo, Saara!»
«En voi, ja olkoonpa niin! en tahdo alistua siihen kukistamiseen ja kesyttämiseen, joka on tehty naisen kohtaloksi. Minkätähden niin tekisin? Minussa on voimia kylliksi raivatakseni oman tieni; tahdon elää raitista, riippumatonta elämää: valoisata taiteilijan elämää tahdon elää vapaana kotielämän kahleista ja pikkumaisesta säälistä. Vapaa tahdon olla kaikesta nykyisestä vartioimisesta, epäluuloista, vakoilemisista, vapaa muiden tyytymättömyydestä ja moitteista, jotka nyt seuraavat askeleitani aina ollen kintereilläni. Tämä kohtelu, äitini, se on, joka on jouduttanut päätökseni.»
Kovin liikutettuna Saaran äänestä ja sanoista vastasi äiti vapisevalla äänellä:
«Jos olen rikkonut sinua vastaan, Saara – ja voinhan olla rikkonut, niin tiedän sen, etten ole toiminut oikullisesti enkä hellyyden puutteesta sinua kohtaan... Olen neuvonut ja varoittanut paraimman vakuutukseni mukaan. Olen hartaasti katsonut ja tahtonut parastasi. Kerran sen paremmin vielä käsität kuin nyt[4]; ehkä vielä huomaat, että olisi ollut hyvä jos olisit nöyremmin kallistanut korvaasi äidillisille neuvoilleni; ... ehkä vielä kadutkin, että moitteilla ja katkeruudella palkitset sitä rakkautta, jota olen tuntenut ja yhä vieläkin tunnen sinua kohtaan!»
«Anna minun mennä!» lausui Saara lempeämmällä äänellä – «me emme sovi elämään yhdessä! Minä katkeroitan elämäsi, äitini, etkä sinä – et tee, ehket voi tehdä minun eloani onnelliseksi. Anna minun mennä sen kanssa, joka tahtoo ja voi avata luonteeni voimalle, lahjoilleni vapaamman vaikutusalan, kuin muutoin tulisi osakseni.»
«Oi Saara! luuletko sillä tavalla voittavasi paremman onnen kuin kodin piirissä, uskollisien ystävien hellyydessä, onnellinen kotielämä voi sinulle antaa...?»